Oon rakastunut.

Ostin Kuala Lumpurin Chinatownista kiinalaismieheltä maalauksen. Teksti tarkottaa "Long life to the family", tai sitten jotain muuta.

Sain eilen hongkongilaistytön itkemään onnesta! Elämä on välillä kyllä tosi hassua. Ilmeisesti en ole ainoa, joka rakastaa meidän uutta asuntoa. Itse en sentään ihan kyyneliin asti oo vielä liikuttunut tästä tunteiden palosta, mutta voihan olla että sellainenkin päivä vielä koittaa, mun tunteet tätä asuntoa kohtaan on nimittäin nyt jo aika syviä.

Kutsuin eilen pari kaveria illalliselle, ja olin luvannut pyytää hongkongilaisvaihtarin Psychen kavereineen joskus kyläilemään, joten sain siinä parikin kärpästä yhdellä iskulla. Islantilainen Katrin oli myös vaihdossa Honkkareissa, tosin jo toissakeväänä, joten meillä oli kunnon HK-jengi kasassa. Välillä ikävöin Hongkongia aika kovin, joten siitä on ihanaa päästä puhumaan sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet sen mahtavuuden itsekin, sitä kaupunkia on mahdotonta ymmärtää jos ei ole ollut sitä itse kokemassa. Niin mystinen, värikäs ja sykkivä, Salzburgin täysi vastakohta niin hyvässä kuin pahassakin.

Hain hongkongilaiset bussipysäkiltä ja käveltiin yhdessä meidän asunnolle. Tiedän kyllä, että Hongkongissa asuminen on ahdasta ja sisustaminen ja arkkitehtuuri hyvin erilaista kuin läntisessä Euroopassa, mutta enpä olisi ikinä arvannut miten suuren vaikutuksen meidän O.C. Erentrudistrasse voisi tehdä ihmiseen. Psyche ja Meryl ihastelivat ihan kaikkea mahdollista, hihkuivat ja hihittivät ja ihmettelivät. Meillä oli keskellä pöytää kynttilä palamassa viinipullossa, ja Meryl totesi, ettei tällaista voi olla kuin elokuvissa tai televisiossa. "I can't believe this is real life!" tuli kuultua eilen monesti. Kun istuttiin yhdessä alas syömään, Pamelan tekemä pastasalaatti sai Merylin silmiin kyyneleet; "This is so good, I can't believe this is true! And the candle and everything! This would never happen in Hong Kong! Thank you so much for inviting us!" ja niin edelleen. Vaikea sanoa kumpi arvosti enemmän, Psyche ja Meryl meidän illanviettoa vai minä sitä miten mykistyneitä ne oli meidän asumuksesta :D Aivan käsittämättömän sympaattisia tyyppejä. Kun joku on noin kiitollinen illalliskutsusta niin voi olla varma että tulee kutsutuksi myös uudestaan. Tuntuu siltä kuin asuisin jossain linnassa, vaikka voin tunnustaa että objektiivisesti katseltuna tää on aika tavallinen itävaltalaiskämppä.

Love is blind.

Mun partsi ja edellisen asukkaan rumiluspöytäliina.

Sunnuntaiaamuinen sumuinen näkymä kohti Alpenstrassea. Taustalla näkyisi vuori jos ei olisi niin kamalan sumuista.

Mun rakas huoneeni! Enää puuttuu kirjahylly, verhot ja lampun vaihto.

Viime viikolla Corporate tax law oli peruttu, joten juotiin Proseccoa.

Ruoanlaitto tuntuu niin paljon järkevämmältä kun kokkaa useammalle eikä vaan itselleen.

Jo viimeksi hehkutin meidän onnellista pikku kommuunia ja nyt ensimmäisen viikon jälkeen oon edelleen todella vakuuttunut siitä, että täällä on hyvä olla. Kimppakämppäilyn kuherruskuukausi ei ole vielä päättynyt, joten kaikki näyttää ihan täydelliseltä mun silmissä. Vaikka Salzburgin sää on harmaa ja kolea, aurinkoa ei pahemmin ole nähty viime aikoina ja koulun kurssit eivät ole kovinkaan mieltä ylentäviä, niin oon vaan tosi onnellinen. Ero edelliseen asuntoon on niin huomattava. Kaikki mun kämppikset on olleet tämän viikonlopun poissa, ja oon nauttinut ihan sairaasti siitä että oon voinut luukuttaa Spotifysta Reino & the Rhinosia (onneksi Andres jätti nettitikkunsa mulle!), keittää kahvia viidesti päivässä, piirtää ja hengailla ja viettää laatuaikaa meidän asunnon kanssa. Kuinkahan kauan tätä kämppäeuforiaa kestää?

Retki Ikeaan.

The gang. My lovely people and the Panda.