Hallstatt

Maalaus, Disneyland, vai ihan oikea itävaltalainen kylä?

Viime keväänä tapaamani hongkongilaisvaihtarit olivat sitä mieltä, että Itävalta on vähän niin kuin Disneyland. Paikoittain niin epätodellisen kaunis, ettei se vaan voi olla mitenkään normaalisti ja historian saatossa syntynyttä kauneutta ja arkkitehtuuria, vaan joku on suunnitellut että tämmöinen tästä tulee, ja sitten jengi tykkää. Vähän niin kuin Disneyland. Eihän kukaan oikeasti voi asua noin söpöissä taloissa, eihän?

Hallstattissa oli aika helppo samaistua siihen ajatteluun. Harvoin elämässä päätyy niin erityiseen paikkaan. Pieni kylä vuorten ympäröimän järven rannalla, jonka talot olivat kaikki mielenkiintoisen näköisiä, joskin vähän kaoottisesti pitkin vuorenrinnettä aseteltuja. Rappuset ja pikkuriikkiset mukulakivikadut pujottelivat talojen väleissä pitkin jyrkkää mäkeä. Kaduilla ei näkynyt muita kuin turisteja, ja se vahvisti entistään ajatusta, että ihan kuin täällä ei oikeasti asuisi ketään. Wikipedian mukaan Hallstattin asukasmäärä kuitenkin on lähes tuhat, mutta ei mitään tietoa, missä kaikki olivat tuona kauniina tammikuisena talvipäivänä. Laskettelemassa? Kotona takkatulen ääressä piilossa pällisteleviltä turisteilta? Löydettiin kuitenkin auki oleva ravintola, jonka hinnat (ainakin Itävallan mittapuulla) hipoivat pilviä.

Hallstatt on yksi "pakollisista" nähtävyyksistä Itävallassa, tai ainakin yksi kuuluisimmista. Aika harva mun itävaltalaisista tutuista on kuitenkaan käynyt siellä, mikä on oikeastaan hyvin ymmärrettävää. Vaikka paikka olikin hurjan kaunis, ja varmasti täyttää turistin toiveet kauneudesta ja järven ja vuorten sykähdyttävästä yhdistelmästä, niin totuus on, että monet paikalliset ovat nähneet niin paljon järviä ja vuoria ja kyliä, ettei Hallstatt välttämättä tee niin lähtemätöntä vaikutusta. Erityisesti, kun paikalla on kasa korealaisia ja kaikki maksaa maltaita. Hallstatt on UNESCO-maailmanperintökohde, ja ahkerat kiinalaiset ovat rakentaneet jonnekin Kiinaan kopion kylästä kiinalaisen järven rannalle. Olisi hauskaa käydä joskus sekin katsastamassa ja tutkiskella kuinka hyvin huonosti alkuperäisen Hallstattin tunnelma on saatu vangittua toiselle puolelle maapalloa.

Hallstattia järveltä päin katseltuna.

Haltioituneita turisteja riittää joka paikkaan.

Yksi turistityttö skypetti järven rannalla. "Kattokaa mis mä oon!!"

Teemaan sopivia lamppujakin löytyi.

Jos matkalaukkujaan raahaavia korealaisturisteja ei lasketa, kaduilla ei näkynyt ketään.

Carolinekin diggaili!

Iltapäivän aurinko osui vastarannan vuoriin ja näytti siistiltä.

Mentiin Hallstattiin Salzburgista junalla. Menomatkalla ostin meille automaatista lipun, joka junassa paljastuikin bussilipuksi, mutta onneksi konduktööriä lähinnä nauratti mun moka. Se olikin melkoisen mystinen moka. Miksi ihmeessä juna-aseman automaatista tulostuu bussilippu, vaikken missään vaiheessa valinnut kulkuneuvoksi bussia, eikä lipussakaan lukenut muuta kuin määränpää? Joka tapauksessa, ensin matkattiin noin tunti Attnang-Puchheimiin, jossa odotettiin vartin verran seuraavaa junaa, jolla päästiin Hallstattiin asti. Bussilippusekoilun ansiosta menomatka maksoi noin 13 euroa per henkilö, mutta takaisin tullessa Caroline joutui maksamaan normaalin hinnan eli 26e ja mä selvisin Vorteilscardin ansiosta puolella hinnalla. Junalla matkustaminen on välillä yllättävän kallista, etenkin jos ei omista minkään sortin alennuskortteja tai muita hienouksia.

Oli mukavaa päästä päiväksi Salzburgista pois, ja sitten illalla taas tuntui hyvältä palata takaisin.

Fotogeeninen järvi, osa 1.

Fotogeeninen järvi, osa 2.

Fotogeeninen järvi, osa 3.

Caroline sulautui maisemaan aika hyvin...

Pyydettiin yhtä korealaismiekkosta ottamaan meistä yhteiskuva. Sillä oli niin valtava kamera että pääteltiin sen osaavan asiansa. Saman sunnuntaipäivän iltana kun oltiin jo takaisin Salzburgissa ja illanvietossa Augustinerbräussa, sama korealaismies tuli kysymään, saako ottaa meidän pöydästä yhden tuolin, muttei tainnut tunnistaa meitä. Sitten maanantaina kun olin hostellilla iltabaarivuorossa, sama tyyppi oli siellä majoittumassa! Pieni on tämä maa ja eritoten Salzburg. Kysyin, että olitko sattumoisin eilen Hallstattissa ja Augustinerbräussa, ja heppu hihitti vähän hämmentyneenä että joo ja hipsi ulos baarista. Noin kymmenen minuutin kuluttua se tuli takaisin kolmen kaverinsa kanssa (selvästi näyttämään että hei, tää on se tyyppi joka tunnisti mut!), kysyi että "Where are you from?" ja kun vastasin että "From Finland", sain vastaukseksi kaanonina "Oooooooh" ja sitten korealaiset poistuivat baarista sanomatta mitään.

Turistit... :'D

Pitkä viikonloppu Salzburgissa

Tapasin Carolinen ensimmäisen kerran vuonna 2005 kielikurssilla Lontoossa, eli 15-vuotiaana. Muistan ihastelleeni tuolloin miten käsittämättömän cooleja kaikki tanskalaiset olivat Fjällräven-reppuineen ja resuisine Converseineen, ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että tanskalaiset ovat maailman tyylikkäin kansa. Kolmen viikon kielikurssin aikana hengailtiin Carolinen kanssa jonkun verran yhdessä, ja mieleen on jäänyt erityisesti viimeinen yö, jolloin kiivettiin porukalla opiskelija-asuntolan katolle ja katseltiin pinkkiä auringonnousua Lontoon kattojen yllä. Aikamoista nuoruuden huumaa, ja aika on kullannut mun Lontoo-muistot niin hienoiksi, että väittäisin sen olleen yksi mun elämän mullistavimpia kokemuksia. Niin monen uuden ihmisen tapaaminen, suurkaupungissa hengailu, englannin puhuminen ja sen opiskelu tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen aikamoiselta käännekohdalta mun teini-iässä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran, miten paljon enemmän maailma onkaan kuin vaan Helsinki, ja mun niin sanottu maailmannälkä heräsi. Vaikka kuinka yrittäisin syödä ja tulla maailmasta täyteen niin se on nälkä joka aina vaan vaatii lisää maailmaruokaa.

Kielikurssin jälkeen kirjoiteltiin Carolinen kanssa pienen kirjan mittaisia kirjeitä, läheteltiin postikortteja, CD-levyjä, karkkeja ja kaikkea mahdollista kirjekuoreen mahtuvaa. Mun ensimmäinen ulkomaalaisen tyypin kanssa solmittu ystävyys! Kahdesti oon ollut Kööpenhaminassa vierailulla ja kahdesti Caroline taasen Helsingissä, mutta viimeksi nähtiin vuonna 2008. Enpä olisi silloin arvannut, että vuonna 2014 asun Itävallassa ja että Caroline tulisi tännekin kyläilemään. Facebookin avulla yhteydenpito on sen verran vaivatonta, että vaikkei enää kirjeitä kirjoitellakaan, niin silti meillä on aina jonkinlainen käry siitä, mitä toistemme elämiin kuuluu. Kuukausi sitten juteltiin taas Facebookissa pitkästä aikaa, ja Caroline osti melko spontaanisti lennot Muncheniin tullakseen tänne vierailulle. Mun hiljaiseen tammikuuhun vierailu sopi paremmin kuin hyvin, ja oli samalla aika hullu ja mahtava ajatus, että nähdään yli viiden vuoden tauon jälkeen.

Ihmiset on mun maailman ehdottomasti suurin rikkaus, ja välillä tulee hetkiä jolloin tajuaa että ohhoh, onpas tässä elämän varrella tarttunut matkaan siistejä tyyppejä. Osa on sellaisia, että ne vaan aina välillä tupsahtaa jostain, jotkut taas on osa jokapäiväistä eloa. Yhtä kaikki, hyvät ihmiset on se juttu, joka tästä elämästä tekee välillä niin hyvää.

Untersbergin lintujengi.

Aurinko paistoi jossain pilven takana, kuten se aina paistaa.

Amerikkalaisturistit syöttivät lintuja ja ottivat kuvia.

Caroline oli siis täällä torstai-illasta maanantai-iltapäivään. Joka päivä oli täynnä menoja; välillä tuntui siltä, kuin olisin suunnitellut matkalle minuuttiaikataulun valmiiksi, joka hetki kun oli jotain tekemistä. Ostettiin 24 tunnin Salzburg-turistikortit, joilla päästiin vaivattomasti Untersbergille ja modernin taiteen museoon. Salzburgin modernin taiteen museo on kyllä yksi turhimmista asioista ikinä. Niin hieno sijainti, ja valmiudet vaikka mihin, mutta niinä kahtena kertana kun olen siellä käynyt, oon ollut aivan ihmeissäni millaista tilan ja rahan haaskausta koko paikka on. Koska Salzburg-kortilla sinne pääsee maksutta, oli se käymisen arvoinen - vain todetakseni ettei sinne tarvitse mennä enää koskaan uudestaan. Aurinkoisena päivänä vuoren päällä olevan museon kahvila on tosin hieno paikka kahvittelulle, mutta muuten jätän koko paikan tästä lähtien väliin. Moderni taide - ei ollenkaan mun juttu.

Pitkän viikonlopun aikana juotiin lukematon määrä cappuccinoja, syötiin ihanan ylimakeita kakkupaloja ja juotiin itävallan tarjoamia olusia. Hedonismia Salzburg-tyyliin. Söin mun elämän parhaan schnitzelin (täydellisen rapea!!), perjantaina kävin pitkiä keskusteluja pelkällä saksan kielellä, käytiin sunnuntaina päiväretkellä satumaisessa Hallstattissa, aurinko paistoi taas joka päivä huonoista ennusteista huolimatta, ja puhuttiin niin paljon kaikesta etten usko koskaan olleeni mukana niin pitkissä yhtäjaksoisissa keskusteluissa. Carolinen kanssa oli niin luontevaa ja vaivatonta olla, jopa viiden vuoden tauon jälkeen. Lauantaina mentiin ulos mun koripallokavereiden kanssa, ja se oli yksi mun parhaimpia iltoja Salzburgissa; Carolinekin sanoi seuraavana päivänä, että sellaiset illat on mahtavia, kun toivoo vaan, ettei se koskaan loppuisi. Pilkku kuitenkin tuli puoli neljältä, ja mentiin kotiin keräämään voimia Hallstatt-retkeä varten.

Lauantai-iltapäivän "Kaffee und Kuchen" Jamilan kanssa.

Sunnuntaina käytiin Augustinerbräussa. Tosi kiva paikka, miksiköhän en käy täällä useammin?

Augustinerbräussa voi ostaa kojuista tapas-henkisiä naposteltavia.
Juustotäytteiset paprikat oli aivan taivaallisia! Ja katkarapumajoneesi! NAM!!

The lovely Caroline!

Matthias ja Jamila iloisina kuten aina :)

Tavallaan rankka mutta silti voimia antava viikonloppu siis takana, tänään onkin taas jo perjantai. Salzburg-elo on tällä hetkellä todella erilaista kuin viime lukukautena. Suurin ero on siinä, että normaalisti asun kolmen todella tutun ihmisen kanssa, ja kaikki jatkuvasti tiedetään toisistamme, missä kukin on, kenen kanssa, monelta tulee kotiin, tai mitä kukakin syö illalliseksi. Nyt uusien ja tuntemattomien kämppisten kanssa mulla on jotenkin paljon itsenäisempi olo, kiva kokea tällaistakin elämää hetki, sitten maaliskuun alussa saan taas palata samaan tuttuuden tunteeseen.

Päivät kuluu saksaa opiskellen, töitä tehden, koripalloa pelaillen, ja eilen sain vihdoin aloitettua päättötyön tekemisen. Rauhaisaa eloa siis, ja sellaisenaan juurikin hyvää.

Vika yhteinen kakkukahvihetki - ainakin toistaiseksi :---)

Paluu joulutorille

Näin tammikuun puolella joulutoripostaus ei enää ole kovinkaan ajankohtainen, torin kojut pistivät nimittäin pillit pussiin jouluksi, odottamaan seuraavaa marraskuuta. Kuukauden ulkosalla nököttäneet myyjät pääsivät kukin lomilleen ja kesän odotus saa taas alkaa. Monelle paikalliselle käsityöläiselle ja taiteilijalle joulutorilla myydyt tuotteet ovat vuoden merkittävin tulonlähde, ja ilman turistien ostamaa rihkamaa moni käsityön ammattilainen joutuisi konkurssiin. Tuotteista suurin osa on sellaisia, joita katsellessa tulee lähinnä ajatelleeksi että "Kuka ihme tuollaista rihkamaa ostaa?", mutta ilmiselvästi joku, sillä vuodesta toiseen tori pysyy melkoisen samanlaisena ja tuotevalikoimakaan ei muutu miksikään. Hyvänä esimerkkinä oudosta toririhkamasta on puinen shottijuna, hinta 34 euroa (shottilasit eivät sisältyneet hintaan). Niin vaan eräänä työpäivänä englantilaispoika läimäytti ylepänä juuri torilta ostamansa shottijunan hostellin baaritiskille ja halusi ostaa jokaiseen shottilasin mentävään reikään yhden viinapaukun. Varmaan tulee tosi monesti käyttöä sillekin esineelle matkan päätyttyä.

Keskustassa on enää jäljellä muutama glühwein-ständi. Luistinradan vieressä Mozartin patsaan takana on yksi nimeltä Treml Winterlounge, ja sieltä saa mun mielestä huippuhyvää glühweinia. Se on auki 20.1. asti, joten pääsen viikonloppuna näyttämään sen mun tanskalaiselle kamulle Carolinelle, joka tulee vierailulle torstaista maanantaihin. Hauskaa saada pitkästä aikaa vierailija. Odotukset on korkealla kevään suhteen, jos vaikka saisin vielä muutaman kamusen kyläilemään.

Suihkulähde on tänäkin talvena suojassa pakkasilta.

Yksi Salzburgin ihanuuksista on se, kun jostain talojen välistä yllättäen bongaa taustalla siintävän vuoren.

Siinäpä taas kaikenlaista tosi hyödyllistä tavaraa myynnissä.

Hillo maksaa mansikoita. Ehe.

Salzburg Domen edessä oli kuoro. Kesäisin samassa paikassa esitetään kuuluisaa näytelmää nimeltä Jedermann.

Torilla syödään kaikenlaista, mutta erityisesti uuniperunoita, kaiserschmarrnia, makkaroita ja suolaisia ja makeita pretzeleitä.

Salzburgin joulutori on hyvä paikka joululahjojen ostoon, ainakin jos lahjottavat ihmiset arvostavat erilaisia fiinejä herkkuja (joista tosin saa myös maksaa fiinin hinnan). Tarjolla on suklaita, mausteita, öljyjä, majoneeseja, liköörejä ja punsseja. Mä ostin Schloss Hellbrunnin joulumarketilta isälleni kuivattuja chilimakkaroita joulukuun alussa, kun näin niitä myynnissä eräässä kojussa heti tuli mieleen että niitä on kotiin vietävä. Kysyin myyjältä, kuinka kauan makkarat säilyvät, ja myyjä vastasi että ainakin neljä kuukautta. Kolmen viikon kuluttua jouluaattona, kun isäni avasi lahjapaketin, paketista paljastui läjä homeisia makkaroita. Se siis siitä neljän kuukauden säilymisajasta! Vaikka hieman harmittikin, että Itävallasta asti raahatut makkarat olivat pilalla, samalla nauratti miten huonon joululahjan saatoinkaan antaa. Onko mitään surkeampaa lahjaa kuin homeiset makkarat? Vaikea kuvitella mitään. Ajatushan on kuitenkin tärkein, ja ainakin lahja oli ikimuistoinen. Homeiset makkarat ei hevillä varmaan unohdu.

Salzburgissa ei ole ollut vielä tänä talvena kertaakaan lunta, ja joulutorinkin tunnelma nousisi uudelle ylemmälle tasolle suurten lumihiutaleiden tuprutellessa hitaasti glühwein-kuppiin ja jos voisi seisoskella pehmeän lumikerroksen päällä ruman hiekan sijaan. Ehkä ensi talvena sitten taas joulun aika on vähän talvisempi, silloin tosin en mitä luultavimmin ole paikalla sitä kokemassa. Näinä kummallisen aurinkoisina ja lämpiminä tammikuun päivinä yritän parhaani mukaan arvostaa täälläoloa ihan erityisen paljon, ja esimerkiksi tänään saksankurssilta keskustaan pyöräillessä en voinut muuta kuin ihailla auringossa kylpevää Salzburgeroa. Kaupungin keskusta on vaan niin kaunis.

Yksi toistuva maaginen hetki on se, kun ennen aamupalavuoroja pyöräilen joen vartta pitkin kohti hostellia. Kaduilla näkyy vain satunnaisia ohikulkijoita ja yksin kaahailevia autoja. Aurinko nousee mun selän takaa, joten vasta ylittäessäni sillan käännyn yleensä ensimmäisen kerran auringonnousun suuntaan. Vuorten ja Hohensalzburgin siluetti näkyy tummanlilaa taivasta vasten, ja seitsemältä alkavat kahden eri luostarin kellot soittaa kumeasti. Sellaisina hetkinä tuntuu kuin mulla ja Salzburgilla olisi joku oma yhteinen juttu, jossa kukaan muu ei ole osallisena. Sitten saavunkin hostellille ja myslirumba alkaa taas...

Ensi kertaan.

Jatkuu...

Hyvää uutta vuotta 2014! Toivottavasti ensi vuodesta tulee juuri niin hyvä ja hieno ja onnellinen kuin mitä se tulee olemaan. Jos joku päivä satun oikein herkälle muistelutuulelle, voisin tehdä kuvapostauksen vuoden 2013 huippuhetkistä. Hyvä välillä pysähtyä kelailemaan että hetkinen, onhan tässä kaikenlaista enemmän ja vähemmän hienoa tullut koettua tässä elämässä, myöskin viimeisen 365 päivän aikana.

Itävallassa on tapana antaa uutena vuotena tuttaville lahjaksi pikkuisia onnea tuottavia esineitä. Yllä näkyy Lorenalta saatu keraaminen possu ja Jamilalta ja Matthiakselta saadut muovinen sika ja sientä pitelevä nuohoojahahmo. Neliapilan lisäksi siis muun muassa possu, kärpässieni ja nuohooja ovat syystä tai toisesta onnea tuottavia juttuja, eikä mulla ole kyllä aavistustakaan että miksi. Joskus marraskuun lopulla kun olin iltabaarivuorossa hostellilla, paikalla oli 81-vuotias entinen nuohooja, joka puhui mulle koko illan vaikka mitä höpöjuttuja saksaksi, yritin kuunnella kohteliaasti vaikka noin puolet jutuista meni ihan ohi. Silloin mulle selvisi ensimmäisen kerran, että nuohooja tuo onnea. Montaa muuta juttua ei sen tyypin jutuista kyllä sitten selvinnytkään. Kaikenlaista hiihtäjää nuorisohostelleihinkin eksyy...

Vuodenvaihde sujui rauhallisesti täällä Salzburgissa. Tehtiin ensin illallista kämpillä ja ennen puoltayötä mentiin keskustaan tapaamaan Andrésia ja sen perhettä, joka oli Salzburgissa vierailemassa pari viikkoa. Salzach-joen ympäristössä keskustassa oli tosi outo tunnelma. Sakein koskaan näkemäni sumu peitti taivaan ja raketit alleen, ihmiset ampuivat tulitteita ihan holtittomasti jalkakäytävillä ja jokeen ja siltojen alle, ilman järjen häivähdystäkään. Monta kertaa tulitteita poksahti suoraan kohti ihmisiä, en edes halua tietää kuinka monta silmävammaa tai muuta onnetonta uuden vuoden lahjaa ihmiset saivat osakseen. Ilma oli jäätävän kylmä ja tilanne tuntui kaikin puolin tosi absurdilta. Vain ne raketit, jotka ammuttiin läheltä, saattoi nähdä räjähtävän, muuten ympärilleen katsellessa näkyi vain sumusta ja rakettien savusta sakeaa talvi-ilmaa. Olenkohan tulossa vanhaksi vai mistä on kyse, sillä heti vuoden vaihduttua ja shampanjalasillisen kulautettuani olin saman tien valmis palaamaan kotiin pelaamaan Unoa ja nauttimaan kodin lämmöstä ja muutamasta rauhaisasta olusesta. Otettiin Jamilan ja Matthiaksen kanssa taksi jota ajoi vähän sekaisen oloinen nainen. Kuski ei laittanut mittaria päälle (eikä me huomautettu asiasta mitään), hölötti ajomatkan ajan jatkuvasti tyhjänpäiväisiä juttuja äänellä joka kuulosti siltä kuin olisi puhunut tarhaikäisille lapsille, ja kun saavuttiin perille, kuski oli olevinaan tosi pahoillaan että oho hupsis, unohdin laittaa mittarin, voi ei ihan kamalaa ja niin edelleen, vaikka meidän mielestä se teki sen selvästi ihan tahallaan. Maksettiin kuitenkin käypä hinta, joten ei sillä meille ollut niin väliä että ottiko hän rahat saman tien omaan taskuun vai menikö osa verotettavaksi. Oltiin vaan onnellisia että päästiin takaisin sisään lämpimään. Kesäaikaan rilluttelu on vaan niin paljon kivempaa kuin pimeinä ja kylminä talvikuukausina. Ehkä on ihan okei, että tähän aikaan vuodesta on vähän kotihiirenä. Aurinko ja lämpö houkuttelee sitten kaikki hiiret taas koloistaan joskus keväällä.

Sukulaisia menossa uimaan Tapaninpäivänä.

Veljeni nautiskeli virkistävästä järvivedestä.

Ja niin, se joulu Suomessa! Yksi elämäni nopeimmin vierähtäneistä viikoista, sanoisin. Lumesta ja jäästä ei näkynyt jälkeäkään, muttei se pahemmin menoa haitannut, oli niin paljon kivaa tekemistä ja kivojen ihmisten näkemistä ettei musta joulu tuntunut mustalta ollenkaan. Viikko oli kuitenkin ihan liian lyhyt aika, kuten se empiirisen tutkimukseni perusteella aina on, kun kyseessä on loma tai muu mukava viikon mittainen asia. Kaksi tai kolme viikkoa olisi tuntunut sopivammalta jotta olisin ehtinyt antaa kaikille läheisille tarpeeksi aikaa, nyt meininki oli vähän liian viipottamista. Riippuen elämästä ja muuttuvista olosuhteista, voi olla että seuraavan kerran saavun Suomeen vasta ensi kesänä. On tosi outoa, kun suunnitelmat tulevaisuuden suhteen on niin totaalisen auki. Koulu loppuu ensi juhannuksen tienoilla, mutta senjälkeisestä elämästä on vaikea sanoa muuta kuin että se jatkuu. Missä ja mitä tehden, siitä mulla ei ole vielä tietoa.

Kesämökki toi valoa pimeän metsän keskelle.

Isäni, kuulemma ikuisesti 26-vuotias, vietti syntymäpäiviään ja tarjolla oli etanoita.

Tämä paikka kesällä... Aijjaijjai.

Sukulaisia hengailemassa synttäreiden vietossa.

Koulu jatkuu seuraavan kerran vasta 10. maaliskuuta, eli tässä on yli 2 kuukautta niin kutsuttua talvilomaa. Mulla on ohjelmassa saksankurssi Volkhochschulella, töitä, korista ja lopputyö. Ja koska mun kaikki kämppikset on talviloman ajan ympäri maailmaa, saa O.C. kaksi uutta asukkia. Jännää nähdä, miten asuminen täysin tuntemattomien tyyppien kanssa sujuu.