Tiistain saksankokeen kunniaksi voisin kertoa vähän että miten tää maailman kauneimman kielen opiskelu tällä hetkellä sujuu.
Edellisen kerran avauduin aiheesta joulukuussa, ja eipä silloin tiennyt tyttö mitä tuleman pitää... Ainoa ajatus jonka avulla estän itseäni vaipumasta saksan kanssa epätoivoon on se, että on mua yksinkertaisemmatkin ihmiset tän kielen joskus oppineet. Kai.
Kuulen usein mun kavereilta että "You have to learn German." Ja niinhän mun täytyykin, olen samaa mieltä, ja koko ajan tässä pikkuhiljaa edetään. Jotenkin aina otan itseeni kun mulle huomautetaan siitä, etten vielä ole oppinut kovinkaan paljon. Tai onhan sekin suhteellista että mikä on paljon. Tuntuu että jo ihan saksan aikaisimmissa alkeissa on niin paljon kaikkea pientä piiperrystä, että vauhtiin pääseminen vie kauan aikaa. Ja kun on niin paljon muuta koulua, ja lisäksi vielä englannin ja espanjan tunteja, ja ja ja ja... Ja kaiken kukkuraksi olen tosi hyvä keksimään aikaansaamattomuudelleni tekosyitä.
Ongelmat lähtee edelleen siitä, että substantiiveilla on suku, jota on käytännössä mahdotonta päätellä, se pitää vaan tietää. Jokaisen uuden sanan kohdalla tulisi siis opetella myös sen eteen tungettava sana
der, die tai
das (maskuliini, feminiini tai neutri). Se on ehkä olennaisin asia, joka menee helposti pieleen.
Seuraavaksi pitää osata päätellä, tuleeko käyttää nominatiivia, akkusatiivia vai datiivia. Nominatiivin käyttö on yksinkertaista, mutta akkusatiivin ja datiivin ero on mulle edelleen todella hämärä. Lisää vettä kärsimyksen ja hämmennyksen myllyyn lisää se, että yhdellä sanalla voi olla monta merkitystä, riippuen lauseen muista osasista. Tässä muutama esimerkki:
sie = hän (fem.)
sie = he
Sie = Te (teititellessä yhtä tai useampaa henkilöä)
ihr = te
ihr = hänen (fem.)
Ihr = Teidän (teititellessä yhtä tai useampaa henkilöä)
ihr = heidän
der = maskuliini nominatiivissa
der = feminiini datiivissa
in = datiivin kanssa käytettäessä tarkoittaa
jossakin
in = akkusatiivin kanssa käytettäessä tarkoittaa
johonkin
in den Kühlschrank = jääkaappiin
in dem Kühlschrank = jääkaapissa
Esimerkiksi kun kerron että jokin asia on minun (mein), ensin pitää miettiä, onko omistamani asia der, die vai das. Sitten kun sen tiedän, pitää tietää, käyttääkö nominatiivia, akkusatiivia tai datiivia. Kun tämän olen selvittänyt, minun ei välttämättä enää olekaan
mein, vaan jokin seuraavista;
mein (maskuliinin nominatiivi, neutrin nominatiivi tai akkusatiivi)
meine (feminiinin tai monikon nominatiivi tai akkusatiivi)
meinen (maskuliinin akkusatiivi tai monikon datiivi)
meinem (maskuliinin tai neutrin datiivi)
meiner (feminiinin datiivi)
En voi olla vertaamatta kielioppia englantiin, ruotsiin ja espanjaan - miten paljon yksinkertaisemmin asiat onkaan mahdollista ilmaista. Saksan kanssa tuntuu, että se on oikein tahallaan tehty hankalaksi. Jos olet menossa johonkin tapahtumaan (jalkapallo-ottelu, kirppikselle...), käytetään prepositiota
zu (datiivin kanssa)
. Jos taas olet menossa johonkin paikkaan sisään, käytetään prepositiota
in + akkusatiivi
(diskoon bailaamaan, oopperaan, leffaan...). Tosin mun mielestä ooppera on ihan yhtä lailla tapahtuma kuin paikkakin! Argh. Vielä ei olla päästy aikamuodoissa preesensiä pidemmälle, mutta niiden pitäisikin olla saksassa helpot, toivotaan että huhu pitää paikkansa.
Vielä yksi ärsytyksen kohde: ne verbit, jotka laitetaan kahteen osaan, ja sitten se alku heitetään lauseen loppuun. Jälleen voin vain kysyä, että mikä järki? Ihan kuin en olisi tarpeeksi sekaisin jo valmiiksi.
aufhören = lopettaa
zuhören = kuunnella
Hören Sie
auf! = Lopettakaa!
Hören Sie
zu! = Kuunnelkaa!
Joskus joku on sanonut, että life is too short to learn German. Pitänee siis elää pitkään.
