Berliinistä on vaikeaa saada tarpeekseen: kun menet sinne viikonlopuksi, tuntuu siltä kuin saisit vain pienen pienen rapsautuksen kaupungin pinnasta ja syvempi tutustuminen vaatisi vuoden verran samanmoisia viikonloppuja. Siispä suunnattiin tuohon kummalliseen kaupunkiin jälleen huhtikuun lopussa Ninan siskon järjestämiin kotibileisiin ja päätettiin saman tien nautiskella Berliinin hengestä sunnuntai-iltaan asti. Kun meitä oli viisi ajomatkalla Rosenheimista Berliiniin ja takaisin Ninan äidin minibussissa, bensat maksoivat vain 45 euroa per tyyppi, ja majapaikkakin saatiin maksutta. Siinä yksi asia, jota tulen Itävallasta ainakin kaipaamaan: se, miten helposti täältä pääsee pois ;---D
Saksassa ja Itävallassa melkein kaikki opiskelijat asuvat joko opiskelija-asuntoloissa tai kimppakämpissä (Wohngemeinschaft). Suomessa kimppakämppäily on paljon harvinaisempaa, ainakin kun mietin omaa tuttavapiiriäni niin lähes jokainen kotoa pois muuttanut asuu joko yksin tai poika- tai tyttöystävänsä kanssa. WG eli kimppakämppä on monelle oleellinen osa opiskeluaikaa, ja WG:itä löytyy joka lähtöön. Kerran käytiin grillibileissä hippikommuunihenkisessä WG:ssä omakotitalossa, jossa asui 9 tyyppiä (mm. 19-vuotias poika äitinsä kanssa). Koska opiskelijat asuvat usein aika isoissakin asunnoissa, kun niin monta tyyppiä asustaa saman katon alla, WG-bileitä pidetään paljon. Berliiniläiset WG-bileet on kuulemma usein holtittomia, yleinen tapa on että kavereiden kavereiden kavereiden kaverit saavat ilmestyä paikalle, ja ainakin näissä Ninan siskon bailuissa oli todella värikästä porukkaa. Seuraavana aamuna sotkukin oli värikäs.
WG:ssä asuminen sopii mulle kuin nenä päähän. En tarvitse usein omaa aikaa, ja jos tarvitsen, voin sulkeutua omaan huoneeseeni tai lähteä ulko-ovesta maailmaan. Tykkään jakaa sekä ajatuksiani että tavaroitani, ja on kivaa että jos tekee mieli sosialisoida, voi kävellä muutamaan askeleen keittiöön ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin jostain huoneesta joku ryömii ulos ja pääsen puhumaan. Vaikea edes kuvitella, että asuisin enää koskaan yksin, ensimmäisenä Salzburg-vuotena totesin että se oli tylsää eikä sopinut mulle ollenkaan. Aina välillä toki kuulee myös WG:istä joissa henkilökemiat eivät toimi ollenkaan tai joku asukeista ei koskaan kotona oppinut siivoamaan jälkiään, mikä on aika inhimillistä kun kerta puhutaan ihmisistä. Onneksi aina on mahdollista muuttaa myös pois.
Matka kohti pohjoista taittui rattoisasti minibussissa.
Joku tapahtuma ja konsertti - näitähän riittää.
Mutta niin, se Berliini. Tällä kertaa käytiin myös muurilla ja muutaman muun oleellisen nähtävyyden äärellä. Ninan saksalainen kaveri Kathi ei ollut koskaan käynyt Berliinissä, ja siksi asiaan kuului tehdä muutakin kuin juoda Berlineriä ja syödä halpoja dönereitä. Oleellisin tekeminen taisi kuitenkin jälleen olla ympäriinsä hengaileminen ja tunnelmasta ja ympäristöstä nauttiminen.
Aikaisemmin olen haaveillut Berliiniin muuttamisesta, mutta muutaman vierailun jälkeen en ole enää niin varma että viihtyisinkö siellä pidemmän aikaa. Ehkä olen jo liian tottunut pienemmän kaupungin meininkiin, siihen että kaikkialle pääsee pyörällä eikä arkipäiviin kuulu U-bahnissa istuskelu, ja siihen miten nopeasti kaupungista pääsee pois jos tekee mieli hengittää raikasta vuori-ilmaa tai käydä lenkillä peltojen keskellä. Berliini on ihana paikka vierailla, mutta ehkä osa sen viehätystä selittyykin juuri sillä, että siellä käydessä ei koskaan ehdi saada kaupungista tarpeekseen, tutkittavaa jää seuraavillekin kerroille. Yksi koriskaveri sanoi kerran, että parasta Berliinissä on se, miten jokaikiselle ihmiselle löytyy sieltä paikka ja kolo johon sopeutua. Ihmisten paljouden ja monimuotoisuuden ansiosta voit olla ihan minkälainen tyyppi tahansa, mutta Berliinistä löydät varmasti hengenheimolaisia. Pikkukaupungeista ei välttämättä voi sanoa samaa.
Käytiin kaupassa johon mentiin ikkunasta sisään.
Muurisekoiluja, elämäni kolmannen kerran.
Jälleen Berliinissä - Haus am See.
Kuuma tunnelma baarin kellarissa.
Valokuva-automaatin kauniit otokset, hinta 2e.
Onni on sunnuntaibrunssi johon kuuluu paljon lohta ja hyvää kahvia ja seinälle ripustettu autonratti.
Sunnuntaina mentiin brunssille samaan paikkaan kuin viimeksikin, Weddingin Hubertiin. Brunssi oli yhtä taivaallinen kuin edelliselläkin kerralla, jos ikinä perustaisin kahvila/baari/ravintolan, se olisi luultavasti jotain Hubertin kaltaista. Kotoisan cooli sisustus, erinomaista kahvia ja herkullisia ruokia, ulkosalla terassi kadulla puunkatveessa, ja vieläpä järkevät hinnat. Tällaisia paikkoja on kaupungissa varmaan kymmenittäin ellei jopa sadoittain, mutta kun kerran löytää yhden takuuhyvän läheisiltä huudeilta, ihan hyvä käydä tukemassa sitä paikkaa useammankin kerran. Lohilautanen aiheutti pientä sekoamista meidän pöytäseurueessa.
Sunnuntaiseen tapaan jatkettiin Mauerparkiin, joka oli herännyt pienoisesta talvihorroksestaan; vaikka helmikuussakin puistossa oli livemusiikkia ja ihmiset tanssivat koleassa kevätsäässä, nyt puisto oli täynnänsä ihmisiä, näytti siltä kuin koko Berliini olisi ollut liikkeellä. Olin kuullut useasti Mauerparkin karaokesta, mutta vasta nyt pääsin kokemaan sen itse. Jännä tapahtuma, sadat ihmiset kerääntyivät kuuntelemaan keskinkertaisia karaoke-esityksiä. Yksi 8-vuotias tyttö sulatti kaikkien sydämet laulamalla Adelen Someone like you, ja parikymppinen wannabe-stara lauloi We Will Rock You:n ihan nuotin vierestä ja herätti pohjatonta myötähäpeää.
Mauerparkin eriskummallinen karaoke.
Kaverikuva Ninan kanssa.
Sunnuntai-iltana tehtiin viimeiset turistihommat ja lähdettiin ajamaan takaisin Salzburgiin päin kahdeksan jälkeen illalla. Keli muuttui kesken matkan ihan kamalaksi, rankkasade haittasi näkyvyyttä ja Saksan kuumottavalla autobahnilla ajaminen sellaisella säällä keskellä pimeää yötä oli pelottava kokemus. Nina ajoi läpi yön Rosenheimiin asti, ja Susi jatkoi loppumatkan. Saavuttiin kotiin viiden aikoihin aamulla ja nukuttiin kaikki pitkälle maanantai-iltapäivään.
Sinne jäi Berliini taas toistaiseksi, mutta eiköhän paluu koita taas ennemmin tai myöhemmin :)
...Berliinissä. Tai oikeastihan siitä on vasta tasan kuukausi, mutta niinkin kaukaisesta viikonlopusta kirjoittaminen tuntuu nyt muinaismuistelulta, kaikenlaista kun on mahtunut taas tähän väliin. Berliinin jälkeen pusersin päättötyön parissa koneen ääressä noin kahdeksan tuntia päivässä kahden viikon ajan analysoiden kyselytutkimuksen tuloksia, jonka jälkeen menin pitkäksi viikonlopuksi Luxemburgiin. Päättötyön traumatisoimana koneen ääreen pitkäksi aikaa istahtaminen tuntui aika kammottavalta ajatukselta, joten blogiin kirjoittaminen ei ollut houkutteleva ajatus muutamaan viikkoon. Nyt olen kuitenkin kohtalaisesti toipunut ja nörtti-minä palaa takaisin ruotuun.
Tämä oli kolmas vuosi putkeen, kun olen helmikuussa Berliinissä. Meidän pitkän talviloman ansiosta helmikuussa on jotenkin sopivasti sellainen Berliinin mentävä kolo, ja tänä vuonna se oli ystävänpäiväviikonloppuna, muy romantico. Nina oli kahden kuukauden ajan työharjoittelussa Berliinissä ja ystävän luona kyläily on aina hyvä syy käydä kivassa kaupungissa vähän pyörähtämässä. Lähdin perjantaiaamuna junalla Muncheniin, josta jatkoin MeinFernbusilla Berliiniin 7 tunnin matkan. Suosittelen muuten todella lämpimästi Saksan pitkän matkan busseja; menomatkalla maksoin 22 euroa Munchen-Berliini -välistä, ja takaisin tullessa vain 19e. Tosi hyvin organisoitu ja kaikin puolin sujuva matka. Viime vuoden Mitfahrgelegenheit-ohareiden jälkeen oon ollut vähän epäileväinen kaiken maailman kimppakyytien suhteen, mutta onneksi on olemassa vanha kunnon bussi.
Syötiin unelmahampparit Rosenburgerissa.
Kuten joskus olen todennut, Berliini on aika mieletön paikka. Pohjaton aarrearkku, niin iso ja jatkuvasti muuttuva, sieltä voi löytää ihan mitä tahansa, vahingossa tai tarkoituksella. Jotkut kaupungit ovat sellaisia, että luultavasti tykkäät siitä vain, jos tiedät hyvin minne mennä; mieluiten jonkun paikallisen opastuksella. Mutta Berliinissä on vaan yksinkertaisesti niin paljon kaikkea mielenkiintoista, että jos vaan lähtee harhailemaan kivalla alueella, törmäät jatkuvasti mielenkiintoisiin kauppoihin ja kuppiloihin ja rakennuksiin. Ninan kanssa käytiin jatkuvasti kahvilla, koska kivoja ja omaperäisiä kahviloita oli vaan niin paljon! Ja hinnatkin on poikkeuksetta alhaiset, ainakin Salzburgiin verrattuna. Berliini on kahvilahengailijan paratiisi. Ja oikeastaan monen monen muunkin ihmistyypin paratiisi.
Jotta viikonloppu ei vaan olisi ollut liian kiva, antoi lipuntarkastaja mulle ratikassa opetuksen. Perjantaina nääs ostin metroasemalta Tageskarten eli päivälipun, jonka leimasin viiden maissa iltapäivällä. Koska ilmeisesti olen vähän yksinkertainen ihminen, en tarkastanut lipusta, että kuinka kauan se on voimassa. Salzburgissa käytän usein 24 tunnin lippuja, ja epälooginen ajatukseni jota en oikeastaan edes pahemmin ajatellut oli se, että tämäkin lippu on varmaan sitten voimassa 24 tuntia. Mutta lauantaina aamupäivällä näyttäessäni lippua tarkastaja kertoi minulle, että päivälippu täällä Berliinissä on voimassa vain kello kolmeen asti seuraavana yönä, ja pyysi napakasti 40 euron tarkastusmaksun. Kypsänä aikuisena ihmisenä maksoin sen 40 euroa ja pillahdin dramaattiseen itkuun. Ärsytti aivan sairaasti. Jos olisin tarkoituksella matkustanut ilman lippua, hyväksyisin tämän. Mutta koska luulin maksaneeni, tuntui 40 euroa todella kivuliaalta. Oli aika lailla huonoa onnea matkassa, sillä Nina sanoi, että se oli ensimmäinen kerta, kun kohtaa tarkastajan. Ja tietysti se oli juuri sinä lauantaiaamuna kun mulla oli vain se tyhmä tageskarte. Toivottavasti tarkastajalle tuli edes vähän paha mieli kun sai mut itkemään.
Toipuminen välikohtauksesta vei noin 10 minuuttia.
Jos olet koskaan miettinyt, miltä näyttää berliiniläinen tarkastusmaksu, tässä se on.
Mein Haus am See, kahvia ja cooleja ihmisiä.
Nina ja sen sisko.
Viikonlopun ehdoton pääaktiviteetti oli syöminen, ja hyvänä kakkosena seurasi juominen, kattaen sekä kahvin, oluen että Club Matet sun muut pohjois-Saksan pullotetut nätit limut. Koska olen käynyt Berliinissä ennenkin, oli oikein mukavaa keskittyä hengailuun nähtävyyksien ja aikataulutuksen sijaan. Ninan sisko Tanja on asunut Berliinissä nyt muutaman vuoden ajan, ja sen seurauksena pääsin kokemaan muutaman todella edullisen ja herkullisen elämyksen. Lauantaina syötiin ensin huippuhyvät hampparit Rosenburgerissa, ja illalla aasialaista Charlottenburgissa Sy-nimisessä ravintolassa, ja sunnuntaina mentiin taivaalliselle brunssille Weddingin Hubertiin. Brunssilla tilattiin kahvit ja brunssit ja appelsiinilimut, ja silti lasku kolmelta hengeltä oli hieman yli 30 euroa! Ah, Berliini ja sen halvat ruoat. Salzburgin ravintolaskene on vähän masentava Berliinissä vietetyn viikonlopun jälkeen. Mutta onneksi täällä on vuoria.
Berliini on niin iso, että parhaiden menomestojen metsästämiseen saisi luultavasti kulumaan yhden ihmiselämän. Siksi olenkin tosi iloinen, että Nina ja Tanja vei mut lauantai-iltana Fuchs & Elsteriin, joka oli ehdottomasti yksi kivoimpia baareja, joita olen koskaan päässyt kokemaan. Hämyisessä kellarissa soitti räiskyvän eloisa turkkilaisbändi, jonka naissolisti näytti Kleopatralta ja käyttäytyi täydellisen diivamaisesti. Yleisö tanssi ja hyppi, oli kuuma mutta onneksi olut oli kylmää. Tunnelma oli katossa (joka oli tosin hyvin matala) ja olin iloisesti yllättynyt, että sellainen paikka on edes olemassa. Vähän niin kuin olisin ollut elokuvassa. Tai unessa. Bändin jälkeen DJ alkoi soittamaan Balkan-musiikkia, hauskaa miten yhdessä paikassa voi olla samalla niin coolia ja mutkatonta. Usein coolius ja mutkattomuus eivät kulje käsi kädessä. Mutta Berliinissä sekin ihme tapahtuu!
Käsittämättömän hyvä brunssi Hubertissa.
Nina ja lohi.
Mauerparkin sunnuntaibileet.
Yksi Berliini-juttu on jokasunnuntainen kirppis Mauerparkissa. Meille sattui aurinkoinen ja lämmin päivä, joten ihmisiä riitti tungokseksi asti vähän joka kojulle. Lopulta ostin 20 euron takin, puoli litraa tuorepuristettua appelsiinimeha ja lettupötkön jonka sisällä oli rucolaa ja fetaa. Kivointa oli kuitenkin ympäriinsä kiertely ja kaiken sen roinan ihmettely. Kirppiksen ulkopuolella soitti bändi, ja noin sata ihmistä jorasi innokkaasti raikkaassa ulkoilmassa rytmikkään musiikin tahdissa. Jokaisella kaupungilla on oma meininkinsä ja oma kulttuurinsa. Berliinin meininki on sehr gut! Koska mennään taas?
Jokunen aika sitten eksyin netissä lukemaan listaa asioista, jotka on hankalia sen jälkeen, kun muuttaa ulkomailta takaisin kotimaahan. Kaikista jutuista en ole ehkä täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa, tai ainakin tällä hetkellä on vaikea kuvitella joitakin tekstissä kuvattuja ajatuksia ja tuntemuksia, mutta erityisesti mua nauratti kohta 21, joka osui niin oikeaan:
"21. Having no one to share your love of the music from your time abroad, and having everyone look at you really strangely when you put on some obscure German rap or Argentinian pop when you have a house party."
Juurikin tuota mainittua saksalaista (saksankielistä) räppiä fiilistelen nykyään aika paljon. Kaikki alkoi Cro:sta, jolla on muutama todella tarttuva hyvän fiiliksen biisi. Vaikken aluksi ymmärtänyt sanoituksista mitään, silti biisit kuulostivat hyviltä ja innostivat ottamaan selvää, että mitäköhän tää oikein tarkoittaa, kun se kuulostaa niin kivalta. Aikaisemmin ainoa saksankielinen artisti jonka tiesin oli Rammstein, ja se ei ehkä anna parasta mahdollista kuvaa Saksan tarjoamasta musiikista, riippuu toki että mistä tykkää.
Kaikki alla listatut kappaleet ovat sellaisia, että kun ne joskus vuosien kuluttua kuuntelen uudestaan, tulee varmasti miljoona muistoa ja tunnelmaa ja fiilistä mieleen, niin monta kertaa ja monessa eri tilanteessa näitä on tullut kuunneltua tai kuultua radiosta.
Saksankielistä musiikkia kuunnellessa saan välillä kiksit siitä, kun ymmärrän jonkun kappaleen merkityksen ilman Google Translatoria - tätä ei vieläkään tapahdu turhan usein. Alla oleva Cro:n biisi on paitsi hyvä ja yksi mun lemppareista, myös sen lyriikat on aloittelevalle saksanopiskelijalle sopivan hitaat ja helpot. Aika tyypillinen erobiisi, enkä oikein edes tiedä miksi tykkään tästä niin erityisen paljon, mutta jotain maagista tässä on.
Cro on syntynyt 1990, menestynyt nuori kolli siis. Videoissa Crolla on aina pandanaamari päällä, enkä mä tiedä miltä kyseinen tyyppi näyttää. Tää seuraava kappale on sekoilubiisi kuten videostakin ehkä voi päätellä. Saksankielessä on aika paljon käytetty sana "scheissegal", joka suomeksi kääntyisi ehkä "paskanhailee". Tosin suomeksi tota sanaa ei kuule kovinkaan usein. Saksaksi se kuulostaa hauskalta.
Seeedin kappale "Augenbling" on yksi mun treenibiiseistä, siinä on niin hyvä biitti ja vähän jollain tavalla aggressiivinen fiilis, joten se sopii hyvin lihasten treenaukseen. Seeedin laulaja Peter Fox on tehnyt myös soolouran, mutta sen musiikki ei jostain syystä uppoa niin hyvin, alla kuitenkin yksi tosi soitettu biisi siltäkin.
Ja sitten tää Max Herren ja Cro:n yhteinen biisi! Lyriikat on tosi juustoiset ja natiivipuhujalle ehkä vähän liikaa (rakastumisesta ja rakkauden keveydestä ja ilmassa leijumisesta ja olet kaunis ja niin edelleen), mutta mulle tästä on tullut ehdoton hyvän mielen biisi, jota kuuntelen välillä repeatilla kymmenen kertaa putkeen. Max Herre vaikuttaa muutenkin tosi symppikseltä tyypiltä, mutta erityisesti tämä yksi biisi kolahtaa johonkin mun mielen saksa-sopukkaan tosi kovaa. (YouTube ei suostunut näyttämään sitä albumin versiota, joten tässä ei-niin-hyvä liveversio maistiaiseksi.)
Kun olin jokunen vuosi sitten Meksikossa Pauliinan luona, Paven herätyskellon biisinä oli Lenny Kravitzin "It ain't over til it's over". Siitä lähtien aina kuullessani sen biisin mulle tulee Mexico City -olo, ja muistan muovilaatikollisen donitseja joka tuhottiin ekana iltana kun saavuin Pauliinan kämppään.
Max Herre on tehnyt coverin siitä biisistä, saksaksi. Ja kertosäe tarkoittaa tasan samaa kuin englanniksikin. Kiva biisi tämäkin, ja YouTubesta sain linkattua vain pätkän, joten jos kolahtaa niin biisin voi etsiä jostain muualta.
Sportfreunde Stiller on Rosenheimista eli Ninan huudeilta kotoisin. Voin vain kuvitella kun livekeikoilla ne soittaa tän biisin, ja koko yleisö laulaa mukana, varmaan aika mieletön tunnelma. Tosi kaunis biisi ja soi aika paljon radiossa.
Aloitettuani työt hostellin baarissa, hankin Spotify Premiumin, jotta soittolistojen tekeminen olisi helpompaa eikä baarissa tarvitsisi kuunnella mainoksia kappaleiden välissä. Spotifyn kautta oon etsinyt paljon uusia artisteja, ja Chima oli yksi onnekas löytö josta en muualta ole kuullut.
Loppuun muutamia kivoja biisejä, joista mulla ei ole muuta sanottavaa kuin että ne on hyviä. Vihoviimeinen biisi on englanninkielinen ja mielettömän hyvä, suosittelen lämpimästi.
Ja mulle saa myös mielellään ehdottaa hyviä saksankielisiä artisteja ja biisejä. Uusi musiikki on aina tervetullutta :---)
Heidelbergin raunioinen linna vasemmalla, alapuolella kaupungin keskusta ja taivaanrannassa siintää Mannheim!
11 kuukautta sitten jätin Hongkongin tomut ja riisit taakseni. On outo kokemus, kun ensin viettää ajanjakson tiiviisti joidenkin ihmisten kanssa, kaikkiin ja kaikkeen tottuu, sitten yhtäkkiä elämänvaihe loppuu ja pian onkin taas keskellä ihan toisenlaisia ihmisiä ja toisenlaisessa ympäristössä. Ihmiset usein vahvasti assosioituu aikaan ja paikkaan, ja siksi on aina vähän hämmentävää tavata ihmisiä eri paikassa ja eri ajassa kuin mihin ne ihmiset vahvasti omassa päässä kuuluu. Viime viikonloppuna tapasin kourallisen Hongkongiin liittyviä tyyppejä syksyisessä Mannheimissa, ja hetken oli pää aika pyörällä että missä mä oikein olen ja mistä nää kaikki tyypit tänne tupsahti? :D
Taitettiin matka Salzburgista Mannheimiin autolla. Ensin Nina ajoi Stuttgartiin reilu 3h ja jäi pois kyydistä, jonka jälkeen Kathi jatkoi puolitoista tuntia Mannheimiin asti. Päästiin lähtemään perjantaina vasta mun työvuoron jälkeen, ja saavuttiin perille puoli kolmelta yöllä. Ajettiin suoraan sen klubin pihaan, jossa kaikki muut olivat bailaamassa, ja oli oikeastaan aika hauskaa liittyä seuraan vasta siinä vaiheessa kun muut olivat jo ihan bailumeiningeissä. Tosi nopeasti taas tottui kaikkiin niihin naamoihin, joiden viimeisestä näkemisestä oli ehtinyt vierähtää melkein vuosi.
Mannheim ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta kaupungilta. Tätä ennen olin nähnyt Saksasta lähinnä Berliinin, Münchenin ja Itävallan rajan tuntumassa olevia paikkoja, joten oli tosi mielenkiintoista nähdä vähän erilaista Saksaa. Yön pimeinä tunteina autobahnia pitkin huristellessa maisemista ei saanut mitään irti, mutta Stuttgartista sai jonkinmoisen käsityksen. Aiemmin en ihan ollut sisäistänyt termiä teollisuuskaupunki, mutta tämän pienen Saksa-tripin jälkeen se on mulle vähän selkeämpi. Saksa on niin iso maa, että sinne mahtuu vaikka minkälaisia pieniä ja suuria kaupunkeja, ja autoteollisuus oli ainakin Stuttgartissa olennainen osa kaupunkikuvaa - eikä ainakaan kaunistanut sitä, suoraan sanottuna. Mannheim oli myös vähän persoonattoman ja kolkon oloinen, tosin lukuunottamatta sitä aluetta jossa yövyttiin. Meitä oli neljä yötä yhden Mannheimista kotoisin olevan Hongkong-vaihtarin luona, ja se kämppä oli Mannheimin "vaihtoehtojengin" alueella, jossa ulkomaalaiset, taiteilijat, opiskelijat ja coolit tyypit asuvat. Asunto sijaitsi ihanassa vanhassa tunnelmallisessa talossa, jossa rappukäytävä natisi, huoneet olivat korkeita ja ikkunasta avautui näkymä kadulle, jossa oli sottaisia kahviloita ja maahanmuuttajien omistamia kioskeja. Muuten Mannheim oli aika särmätön, mutta sillä alueella oli luonnetta vaikka muille jakaa, ja ihan kulman takana aukesi katu täynnä pieniä cooleja baareja joihin olisin halunnut mennä jokaiseen sisään vähän fiilistelemään tunnelmaa. Vaikka Salzburg onkin mulle rakas, niin tuntui todella hyvältä päästä viikonlopuksi ihan uuteen paikkaan. Virkisti kummasti.
Hongkong-jengiä Saksasta, Itävallasta, Hollannista, Ranskasta, Belgiasta ja yks suomalainen etualalla.
Jotenkin tosi saksalaisen näköistä meininkiä.
Lauantaina tehtiin parin tunnin retki Heidelbergiin, joka sijaitsee noin 20 minuutin ajomatkan päässä Mannheimista. Heidelberg on söpö pieni kaupunki. Sen kapeat kadut, vanhat talot, kaupunkia halkova joki ja reunalla nouseva mäki (vuori? :D) toivat mun mieleen Salzburgin, vaikka nyt oltiin satojen kilometrien päässä kotoa. Punaiset katot ja runsaasti rakentamisessa käytetty punainen tiili taas muistuttivat siitä että kyllä, Saksassa ollaan. Paikalliset sanoivat, ettei Mannheimissa varsinaisesti ole mitään nähtävää, ja siksi lähdettiin vihreämmän ruohon perässä Heidelbergiin. Oli ihanaa kävellä hitaasti katuja raikkaassa syysilmassa ja kiivetä ylös linnan raunioille katselemaan alas kaupunkiin glühwein kädessä. Auringonlasku oli jotain vaaleanpunaisen, lilan ja sinisen väliltä, ja pikkuhiljaa tummuva kaupunki näytti kauniilta. Päivän päätteeksi käytiin vielä syömässä perinteisessä saksalaisessa ravintolassa ja ruoka maistui ihan taivaalliselta sen kaiken kävelyn ja ihmettelyn jälkeen.
Hurmaava lauantai-illan auringonlasku.
Linnassa oli ravintoloita ja museo, ja jättimäinen viinitynnyri joka veti sisäänsä 100 000 litraa viintä.
Lauantai-iltana kierreltiin vielä muutamat Mannheimin baarit ja sunnuntaiaamuna lähdettiin jo klo 09 takaisin kohti Salzburgia. Matka kesti lähes kuusi tuntia, kun välillä satoi lunta ja välillä oli pysähdyttävä McDonald'siin. Aika hölmöähän se ehkä oli, että ajettiin yhteensä noin 10 tuntia vain yhden kokonaisen päivän tähden, mutta kun Hongkong-miitti kerran oli naapurimaassa, niin olihan sinne päästävä. Ja aina on kivaa nähdä uusia paikkoja, etenkin silloin kun tarjolla on paikallisia majoittamaan ja opastamaan ympäriinsä.
Vaikka Hongkong olikin ihan mielettömän hieno kokemus, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois, en tullut siellä kovinkaan läheiseksi kenenkään muun kuin Sandran kanssa. Nyt viikonloppuna päädyin viettämään eniten aikaa sellaisten tyyppien kanssa, jotka hädin tuskin edes tunsin Honkkareissa ollessani, ja mulla oli oikein hauskaa. Joidenkin nyt paikalla olleiden ihmisten välillä oli outoja jännitteitä ja kaikki eivät tulleet toimeen keskenään, mikä tuntui samalla lapselliselta mutta kuitenkin ymmärrettävältä, eihän kaikista mitenkään voi tykätä - etenkään kun porukassa on pari räiskyvää persoonaa. Kyseessä ei siis ollut mikään "ihanaa halihali pusipusi voi vitsi mulla on ollu ikävä teitä kaikkia" -juttu, vaan kaikilla oli omat kaverinsa joiden kanssa mieluiten vietti aikaa. Mielenkiintoista millaiset ihmiset välillä päätyvät yhteen, vaikkei paljoakaan yhteistä tai puhuttavaa olisi :D
Kokonaisuudessaan siis hyvä kokemus, hauskaa riitti ja Saksa on mielenkiintoinen. Ensi kerralla kuitenkin toivon saavani Sandran mukaan!
Pitkulainen järvi jatkui näkymättömiin vuorten taakse.
Viime perjantai oli pyhäinpäivä. Paikalliset käyvät silloin sukulaistensa haudoilla, syövät perheillallista ja kenties toipuvat edellisillan Halloween-bailuista. Koska en ole paikallinen, voin viettää kaiken maailman pyhä- ja pyhäinpäivät ihan miten vaan. Kaikki kaupat olivat kiinni, ja tietenkään kouluakaan ei ollut tarjolla. Susin serkut olivat Salzburgissa kyläilemässä, ja mentiin yhdessä tsekkaamaan Königssee, joka on noin puolen tunnin ajomatkan päässä Saksan puolella. Ilma oli viileä heti auringon mennessä piiloon, enkä ollut ihan varautunut niin hyiseen menoon. Järven tuijottelu oli oikein mukavaa ajanvietettä, ihmiset urheiluvaatteissaan ulkoilemassa hauskaa seurattavaa ja hetkittäin aurinkokin lämmitti naamaa.
Olin aikaisemmin nähnyt kauniita mainoskuvia Königsseestä, ja odotin henkeäsalpaavia maisemia, sellaisia joihin oon jo ehtinyt tottua täällä ollessani. Ehkä ensimmäistä kertaa olin kuitenkin jopa vähän pettynyt maisemaan - en oikeastaan tiennyt sen olevan edes mahdollista :D Otettiin 13 euron hintainen laivamatka 8 kilometrin mittaisen järven toiseen päähän, jossa odotti pieni söpö kirkko (jota väitettiin maailmankuuluksi...), jyrkät vuoret ja harmaanruskeat syysmaisemat. Kenties marraskuu ei ole vuodenajoista paras Königsseen ihailuun, kun ympäröivät vuoret näyttävät vähän ankeilta ilman vehreitä lehtiä tai valkoista lunta, järven vesi kiiltää mustana ja ihmiset värjöttelevät ulkosalla toppatakit päällä juomassa kaljaa. Järven ympäri käppäily ei myöskään oikein onnistu, ellei ole varautunut kunnon patikointireissuun.
Saksalaisia ja aasialaisia turisteja riittää täälläpäin kaikkialle.
Ihmiset istuivat ulkona jäätelöllä vaikka oli ihan tarpeeksi jäätävää muutenkin.
Veneiden kodit oli rakennettu kauniisti veden päälle.
Reippailijat nauttivat auringosta ja järvimaisemasta.
Söpö aasialainen turistiperhe ei tajunnut saksankielisestä selostuksesta varmaan sanaakaan.
Parisataametrinen vesiputous. Mistä tota vettä oikein riittää?
Lyhyen laivamatkan aikana baijerilainen opas kertoili vuorten korkeuksia, uskomuksia ja muuta nippelitietoa saksaksi. Keskellä järveä paatti pysähtyi, opas otti trumpetin esiin, ja soitti kohti vuoren seinämää parin sekunnin mittaisia säveliä. Ääni kaikui takaisin uskomattoman kirkkaana ja selkeänä, aivan kuin joku olisi seissyt vuoren päällä soittamassa toisella trumpetilla samat sävelet vastauksena meidän veneen oppaalle. Veneellinen turisteja istui hiljaa kylmässä syystuulessa kuunnellen hurmioituneena tätä trumpetti-kaiku-trumpetti-kaiku -musisointia. Oli aika maaginen hetki.
Opas kertoi myös, että mies hypätessään Königsseehen (Kuninkaanjärvi) tuntee itsensä kuninkaaksi, mutta koska vesi on niin kylmää, vedestä nousee ylös prinsessa. :D Baijerilaiset...
Ystäväni, itävaltalainen inuiitti.
Susi ja serkut. Ja "maailmankuulu pyhiinvaelluskirkko" taustalla :'''D
Biergartenissa riittää ihmisiä varmaan lumentuloon asti.
Terkkuja Salzburgista! Nää luontokuvat onkin hämäyksenä otettu viime torstaina Saksan puolella, eikä suinkaan Itävallassa. Vaikka aika samanlaista peltoa ja vuorta ja lehmää taitaa löytyä rajan molemmilta puolilta. Ajettiin vain vartti autolla kohti Berchtesgadenia ja oltiin jo luonnon ja hurmaavien syysmaisemien ytimessä.
Maksettiin 2,5 euroa per tyyppi (koska ollaan paikallisia, saatiin 50 senttiä alennusta :D) päästäksemme Kugelmühle-nimiselle luontopolulle patikoimaan. Oli kerrassaan hyvä investointi, sillä Itävallan ja Saksan tarjoamat luontokokemukset on olleet niin hienoja, etten varmasti tule koskaan niitä unohtamaan. Reippailuskene on täällä ihan eri sfääreissä verrattuna kotopuoleen, erityisesti tuntuu että vähän iäkkäämmille ihmisille vuoret on oikea henkireikä. Onhan se kiva ajatus, että kauniina syyspäivänä voi karauttaa autolla pienen matkan ja löytää itsensä henkeäsalpaavan kauniista paikoista. Silmänruoan lisäksi jalat saa tehokasta treeniä ylämäkeen tarpoessa, naama aurinkoa ja sielu lepoa. Luonto ja sen monimuotoisuus on hieno asia, ja torstai tuntui tosi merkitykselliseltä päivältä muiden päivien joukossa. Kesä tuli takaisin ja nyt on muutaman päivän ollut aurinkoista, lämpötila parinkymmenen asteen hujakoilla, ja välillä on tuntunut enemmän orastavalta keväältä kuin siltä, että talvi kohta kolkuttelee ovella. Salzburgin joulutorikin aukeaa jo suunnilleen kolmen viikon kuluttua. Oishan se kivaa juoda glühweinia t-paidassa, mutta näiden säiden jatkuminen niin pitkään on aika utopiaa jopa täällä Salzburgin yllätyksellisessä ilmastossa. Elokuu oli kuulemma silkkaa sadetta ja kymmentä plusastetta, ja nyt Halloweenin tienoilla naama palaa. Perus meininkii!
Alkumatkasta nähtiin paljon pieniä koska ja vesiputouksia.
Sporttipenaattorit :)
Vesi oli tosi kirkasta. Ei Babitzinista.
Andrés ja Nina innostui pellosta.
Sitten ne päätti kieriä lehmänkakassa rinnettä alas.
Levitaatioo Untersbergin edessä.
Saksan puolella näyttää aika samalta kuin Salzburgerossa!
Elämä ei ole ollut yhtä ikuista vuorihengailua, Barcelonaa ja Oktoberfestiä, vaikka nekin on tullut lokakuussa koettua. Normaalit arkipäivät täällä ei ole sen kummoisempia kuin missään muuallakaan: sataa räntää, koulun jotkut kurssit tuntuu ajanhukalta, saksanläksyt menee yli hilseen, välillä ei ole mitään tekemistä ja välillä on liikaa. Ja välillä iskee kova ikävä Suomeen, tai lähinnä kaikkia Suomessa olevia ihmisiä tulee kaivattua. Yritän pyyhkiä ne ajatukset kuitenkin pois, sillä eihän mulla ole täällä kuin noin 8 kuukautta jäljellä. Parempi siis nauttia kaikista uusista kokemuksista ja tilanteista joihin päätyy, kaikella kun on aikansa ja se aika on ehtyvä luonnonvara.
Sain pari viikkoa sitten töitä yhdestä hostellista, jossa oon nyt tehnyt muutaman vuoron. Jatkossa tuun tekemään koulupäivien jälkeen kaksi iltabaarivuoroa viikossa, ja sunnuntaiaamuisin herään klo 06 hostellin aamupalaa varten. Holiday Innissä työskentelyn jälkeen vannoin, etten enää mene aamupaloihin töihin koska a) herätykset on liian aikaisin ja b) työ on tosi puuduttavaa. Mutta silti löysin itseni tänä aamuna juoksemasta pää kolmantena jalkana keittiön ja myslikulhon välillä siihen aikaan, kuin muut ihmiset vielä nukkuvat pitkiä sunnuntaiuniaan. Onneksi näitä vuoroja tulee olemaan vain sen yhden kerran viikossa. Iltabaari on enemmän mun juttu; varsinkin kun asiakkaita on vähän, voi vaan jutella reissailijoiden kanssa, soittaa mitä musiikkia itse tahtoo, ja pyytää vaikka kavereita sinne tulemaan kaljalle pitämään seuraa. Riippuu aina tosi paljon päivästä onko työ kiireistä vai rentoa. Onneksi työporukka vaikuttaa ihan mahtavalta, on ollut todella tervetullut olo!
Katolinen kirkko vuorilla keskellä ei-mitään.
Yksinäiseksi kirkoksi aika näyttävä ja hyvin hoidettu.
Ihka aito rippituoli! Näitä näkyy vain elokuvissa!
Tähän väliin rippituolivitsi tunnelmaa keventämään:
Vanha mies meni kirkkoon ja istui rippituoliin.
"Isä, minun täytyy kertoa jotain. Katsokaas. Minulla on vaimo, kolme lasta ja liuta lapsenlapsia. Olen aina tehnyt paljon töitä, elättänyt perheeni ja ollut kunnollinen aviomies. Nyt olen kuitenkin hankkinut nuoren rakastajattaren. Hän on todella kaunis ja isopovinen."
Tähän pappi vastaa: "Mutta hetkinen, ettehän te kuulu kirkkoon. Miksi tulitte ripittäytymään?"
Johon mies vastaa: "Olen niin innoissani, että haluan kertoa tästä kaikille!!!!"
EHEHEEHEHEHEHEHEHEE!!!
Vuorilla on valtavia ja kauniita taloja, ja niillä paljon pihamaata.
Näkymät oli jälleen aika huimat.
"Dude, there's my car!"
Ajomatka takasin Salzburgiin, tärisevin jaloin ja punoittavin poskin.
Ja jälleen on lennot Suomeen varattu; 20. joulukuuta aamulla sinne, 27. illalla tänne!
En malta odottaa :* (toi on pusuhymiö, jos joku ei hogannut.)
