Olinpa kerran, kauan kauan sitten...

...Berliinissä. Tai oikeastihan siitä on vasta tasan kuukausi, mutta niinkin kaukaisesta viikonlopusta kirjoittaminen tuntuu nyt muinaismuistelulta, kaikenlaista kun on mahtunut taas tähän väliin. Berliinin jälkeen pusersin päättötyön parissa koneen ääressä noin kahdeksan tuntia päivässä kahden viikon ajan analysoiden kyselytutkimuksen tuloksia, jonka jälkeen menin pitkäksi viikonlopuksi Luxemburgiin. Päättötyön traumatisoimana koneen ääreen pitkäksi aikaa istahtaminen tuntui aika kammottavalta ajatukselta, joten blogiin kirjoittaminen ei ollut houkutteleva ajatus muutamaan viikkoon. Nyt olen kuitenkin kohtalaisesti toipunut ja nörtti-minä palaa takaisin ruotuun.

Tämä oli kolmas vuosi putkeen, kun olen helmikuussa Berliinissä. Meidän pitkän talviloman ansiosta helmikuussa on jotenkin sopivasti sellainen Berliinin mentävä kolo, ja tänä vuonna se oli ystävänpäiväviikonloppuna, muy romantico. Nina oli kahden kuukauden ajan työharjoittelussa Berliinissä ja ystävän luona kyläily on aina hyvä syy käydä kivassa kaupungissa vähän pyörähtämässä. Lähdin perjantaiaamuna junalla Muncheniin, josta jatkoin MeinFernbusilla Berliiniin 7 tunnin matkan. Suosittelen muuten todella lämpimästi Saksan pitkän matkan busseja; menomatkalla maksoin 22 euroa Munchen-Berliini -välistä, ja takaisin tullessa vain 19e. Tosi hyvin organisoitu ja kaikin puolin sujuva matka. Viime vuoden Mitfahrgelegenheit-ohareiden jälkeen oon ollut vähän epäileväinen kaiken maailman kimppakyytien suhteen, mutta onneksi on olemassa vanha kunnon bussi.

Syötiin unelmahampparit Rosenburgerissa.

Kuten joskus olen todennut, Berliini on aika mieletön paikka. Pohjaton aarrearkku, niin iso ja jatkuvasti muuttuva, sieltä voi löytää ihan mitä tahansa, vahingossa tai tarkoituksella. Jotkut kaupungit ovat sellaisia, että luultavasti tykkäät siitä vain, jos tiedät hyvin minne mennä; mieluiten jonkun paikallisen opastuksella. Mutta Berliinissä on vaan yksinkertaisesti niin paljon kaikkea mielenkiintoista, että jos vaan lähtee harhailemaan kivalla alueella, törmäät jatkuvasti mielenkiintoisiin kauppoihin ja kuppiloihin ja rakennuksiin. Ninan kanssa käytiin jatkuvasti kahvilla, koska kivoja ja omaperäisiä kahviloita oli vaan niin paljon! Ja hinnatkin on poikkeuksetta alhaiset, ainakin Salzburgiin verrattuna. Berliini on kahvilahengailijan paratiisi. Ja oikeastaan monen monen muunkin ihmistyypin paratiisi.

Jotta viikonloppu ei vaan olisi ollut liian kiva, antoi lipuntarkastaja mulle ratikassa opetuksen. Perjantaina nääs ostin metroasemalta Tageskarten eli päivälipun, jonka leimasin viiden maissa iltapäivällä. Koska ilmeisesti olen vähän yksinkertainen ihminen, en tarkastanut lipusta, että kuinka kauan se on voimassa. Salzburgissa käytän usein 24 tunnin lippuja, ja epälooginen ajatukseni jota en oikeastaan edes pahemmin ajatellut oli se, että tämäkin lippu on varmaan sitten voimassa 24 tuntia. Mutta lauantaina aamupäivällä näyttäessäni lippua tarkastaja kertoi minulle, että päivälippu täällä Berliinissä on voimassa vain kello kolmeen asti seuraavana yönä, ja pyysi napakasti 40 euron tarkastusmaksun. Kypsänä aikuisena ihmisenä maksoin sen 40 euroa ja pillahdin dramaattiseen itkuun. Ärsytti aivan sairaasti. Jos olisin tarkoituksella matkustanut ilman lippua, hyväksyisin tämän. Mutta koska luulin maksaneeni, tuntui 40 euroa todella kivuliaalta. Oli aika lailla huonoa onnea matkassa, sillä Nina sanoi, että se oli ensimmäinen kerta, kun kohtaa tarkastajan. Ja tietysti se oli juuri sinä lauantaiaamuna kun mulla oli vain se tyhmä tageskarte. Toivottavasti tarkastajalle tuli edes vähän paha mieli kun sai mut itkemään.
Toipuminen välikohtauksesta vei noin 10 minuuttia.

Jos olet koskaan miettinyt, miltä näyttää berliiniläinen tarkastusmaksu, tässä se on.

Mein Haus am See, kahvia ja cooleja ihmisiä.

Nina ja sen sisko.

Viikonlopun ehdoton pääaktiviteetti oli syöminen, ja hyvänä kakkosena seurasi juominen, kattaen sekä kahvin, oluen että Club Matet sun muut pohjois-Saksan pullotetut nätit limut. Koska olen käynyt Berliinissä ennenkin, oli oikein mukavaa keskittyä hengailuun nähtävyyksien ja aikataulutuksen sijaan. Ninan sisko Tanja on asunut Berliinissä nyt muutaman vuoden ajan, ja sen seurauksena pääsin kokemaan muutaman todella edullisen ja herkullisen elämyksen. Lauantaina syötiin ensin huippuhyvät hampparit Rosenburgerissa, ja illalla aasialaista Charlottenburgissa Sy-nimisessä ravintolassa, ja sunnuntaina mentiin taivaalliselle brunssille Weddingin Hubertiin. Brunssilla tilattiin kahvit ja brunssit ja appelsiinilimut, ja silti lasku kolmelta hengeltä oli hieman yli 30 euroa! Ah, Berliini ja sen halvat ruoat. Salzburgin ravintolaskene on vähän masentava Berliinissä vietetyn viikonlopun jälkeen. Mutta onneksi täällä on vuoria.

Berliini on niin iso, että parhaiden menomestojen metsästämiseen saisi luultavasti kulumaan yhden ihmiselämän. Siksi olenkin tosi iloinen, että Nina ja Tanja vei mut lauantai-iltana Fuchs & Elsteriin, joka oli ehdottomasti yksi kivoimpia baareja, joita olen koskaan päässyt kokemaan. Hämyisessä kellarissa soitti räiskyvän eloisa turkkilaisbändi, jonka naissolisti näytti Kleopatralta ja käyttäytyi täydellisen diivamaisesti. Yleisö tanssi ja hyppi, oli kuuma mutta onneksi olut oli kylmää. Tunnelma oli katossa (joka oli tosin hyvin matala) ja olin iloisesti yllättynyt, että sellainen paikka on edes olemassa. Vähän niin kuin olisin ollut elokuvassa. Tai unessa. Bändin jälkeen DJ alkoi soittamaan Balkan-musiikkia, hauskaa miten yhdessä paikassa voi olla samalla niin coolia ja mutkatonta. Usein coolius ja mutkattomuus eivät kulje käsi kädessä. Mutta Berliinissä sekin ihme tapahtuu!

Käsittämättömän hyvä brunssi Hubertissa.

Nina ja lohi.

Mauerparkin sunnuntaibileet.

Yksi Berliini-juttu on jokasunnuntainen kirppis Mauerparkissa. Meille sattui aurinkoinen ja lämmin päivä, joten ihmisiä riitti tungokseksi asti vähän joka kojulle. Lopulta ostin 20 euron takin, puoli litraa tuorepuristettua appelsiinimeha ja lettupötkön jonka sisällä oli rucolaa ja fetaa. Kivointa oli kuitenkin ympäriinsä kiertely ja kaiken sen roinan ihmettely. Kirppiksen ulkopuolella soitti bändi, ja noin sata ihmistä jorasi innokkaasti raikkaassa ulkoilmassa rytmikkään musiikin tahdissa. Jokaisella kaupungilla on oma meininkinsä ja oma kulttuurinsa. Berliinin meininki on sehr gut! Koska mennään taas?

Keväinen Mauerpark.

Ensimmäinen kerta lumilaudalla

Servus! Täällä sitä edelleen ollaan Salzburgissa, vaikka blogi ei ole kovinkaan ahkerasti päivittynyt niin silti mä herään joka aamu ja puuhailen kaikenlaista enemmän tai vähemmän tarpeellista joka päivä kunnes illalla menen taas nukkumaan. Viikot vierivät ihan liian kovaa tahtia, kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kysynpähän vaan. Yksi päivä jutellessani Ainon kanssa Skypessä Aino vaan totesi että mulla on aika ihanteellinen ongelma, kun ainoa asia joka harmittaa on se miten nopeesti kivat päivät vierivät ohitse. Tosiaan, voishan sitä huonomminkin mennä...

Viikko sitten keskiviikkona koitti se päivä, jota oon odottanut viimeiset kaksi vuotta. Nimittäin mun ensimmäinen kerta ikinä a) lumilaudalla ja b) Itävallassa laskettelua. Laskettelu on täällä Alppien tuntumassa niin iso juttu, että talviaikaan keskusteluissa nousee jatkuvasti esiin lumen paljous, lumen puute, lumen mahdollinen paljous seuraavalla viikolla, lumen viimevuotinen paljous/vähyys/mahtavuus, lumen koostumus ja lämpötilan vääryys ja muu aihetta läheltä liippaava. Kun joku kysyy, että "Do you ski or snowboard?" ja oon joutunut vastaamaan että "Neither", olen saanut niin paljon sääliä ja ihmettelyjä osakseni, että olihan se jo korkea aika päästä rinteeseen. Tätä ennen on tuntunut jotenkin ylitsepääsemättömän ongelmalliselta vuokrata välineet, hankkia ope, etsiä kulkuneuvo ja vaatteet ja yksinkertaisesti kaikki mahdollinen rinteeseen tarvittava. Varsinkaan jos laskettelua ei ole koskaan kokeillut, niin miten sitä osaisi himoita?

Jotain oranssia ja jotain lainattua. 

Maanantaina sain kutsun lähteä keskiviikkona mukaan aurinkoiseen talvipäivään laskemaan. Tarjolla oli kyyti ja varusteet ja opetus ja kaikki mahdollinen lainaan, itse maksoin ainoastaan Gaissaun hissilipun arkipäivän opiskelijahinnan eli 24 euroa. Gaissau oli suunnilleen puolen tunnin ajomatkan päässä Hinterseen holleilla eli mukavan lähelläkin. Ensimmäinen lumilautailukerta ei olisi voinut olla paljon parempi kuin tämä; loiva rinne ihan tyhjillään ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin ikuisuuksiin. Kerrassaan täydellinen päivä ulkoiluun ja lumikinoksiin pyllähtelyyn.

Olin henkisesti varautunut totaaliseen turhautumiseen, käden murtumiseen, väsähtämiseen tai johonkin muuhun mistä mua oltiin etukäteen varoiteltu. Rankkaa se olikin, mutta lautailu tuntui kuitenkin jostain mystisestä syystä yllättävän helpolta ja luontevalta. GoProlla kuvatulla kolmannella laskulla pysyn jopa melko kauan pystyssä yhteen menoon, ja kääntyminen onnistui ihan mukavasti myös. Yksi jenkkituttava totesi, että jos on urheilutaustaa ja "good sense of snow", lumilautailun ei pitäisi olla mitenkään mahdotonta. Olen siis peljännyt aivan turhaan tätä ensimmäistä kertaa! Mun suomalaisissa suonissa taitaa sittenkin virrata lunta. Jos olisin jo ensimmäisenä vuotena täällä ajautunut kokeilemaan lumilautailua, olisin mitä luultavimmin saman tien ostanut laudan ja kausilipun ja pinkit toppavaatteet. Nyt kun laskettelukautta on jäljellä muutama kuukausi, voi olla että tyydyn tähän yhteen kertaan. Ellei jostain tarjoudu yhtä hyvä ja halpa tilaisuus kuin tämä edellinen oli.

Kaatumiset oli videon parasta antia. Vielä kolmannellakin katsomiskerralla jaksaa naurattaa.

Oikeaoppinen lautailuasento

Ylösnousemus oli rankka joka kerta. Vielä viikonkin jälkeen hartiat on vähän jumissa.

Sää ei ois paljon parempi voinut olla, ja silti rinne ihan tyhjillään.

Hetken näytti siltä että osaan jotain.

Kääntyminen kaatumatta oli joka kerta yllätys.

Toi sininen taivas ja valkoinen lumi...

Oikeaoppinen "apua-tässä-rinteessä-on-joku-muukin" -pyllistys.

Videon viimeinen kaatuminen.

Muutaman laskun ja nousun jälkeen luvassa oli grillailu lumihangessa - eli ihan normaali tammikuinen keskiviikko. Elämässä on välillä tilanteita, kun istuu ilmatyynyllä lumihangessa vuorella mutustellen lampaankyljystä neule höyryten ja auringon sokaistessa silmät ja sitä tuumii vaan, että miten ihmeessä mä olen päätynyt tähän.

Grillailut luxemburgilaistyyliin. Grilli vasemmalla, Marc keskellä, minä oikealla.

Hallstatt

Maalaus, Disneyland, vai ihan oikea itävaltalainen kylä?

Viime keväänä tapaamani hongkongilaisvaihtarit olivat sitä mieltä, että Itävalta on vähän niin kuin Disneyland. Paikoittain niin epätodellisen kaunis, ettei se vaan voi olla mitenkään normaalisti ja historian saatossa syntynyttä kauneutta ja arkkitehtuuria, vaan joku on suunnitellut että tämmöinen tästä tulee, ja sitten jengi tykkää. Vähän niin kuin Disneyland. Eihän kukaan oikeasti voi asua noin söpöissä taloissa, eihän?

Hallstattissa oli aika helppo samaistua siihen ajatteluun. Harvoin elämässä päätyy niin erityiseen paikkaan. Pieni kylä vuorten ympäröimän järven rannalla, jonka talot olivat kaikki mielenkiintoisen näköisiä, joskin vähän kaoottisesti pitkin vuorenrinnettä aseteltuja. Rappuset ja pikkuriikkiset mukulakivikadut pujottelivat talojen väleissä pitkin jyrkkää mäkeä. Kaduilla ei näkynyt muita kuin turisteja, ja se vahvisti entistään ajatusta, että ihan kuin täällä ei oikeasti asuisi ketään. Wikipedian mukaan Hallstattin asukasmäärä kuitenkin on lähes tuhat, mutta ei mitään tietoa, missä kaikki olivat tuona kauniina tammikuisena talvipäivänä. Laskettelemassa? Kotona takkatulen ääressä piilossa pällisteleviltä turisteilta? Löydettiin kuitenkin auki oleva ravintola, jonka hinnat (ainakin Itävallan mittapuulla) hipoivat pilviä.

Hallstatt on yksi "pakollisista" nähtävyyksistä Itävallassa, tai ainakin yksi kuuluisimmista. Aika harva mun itävaltalaisista tutuista on kuitenkaan käynyt siellä, mikä on oikeastaan hyvin ymmärrettävää. Vaikka paikka olikin hurjan kaunis, ja varmasti täyttää turistin toiveet kauneudesta ja järven ja vuorten sykähdyttävästä yhdistelmästä, niin totuus on, että monet paikalliset ovat nähneet niin paljon järviä ja vuoria ja kyliä, ettei Hallstatt välttämättä tee niin lähtemätöntä vaikutusta. Erityisesti, kun paikalla on kasa korealaisia ja kaikki maksaa maltaita. Hallstatt on UNESCO-maailmanperintökohde, ja ahkerat kiinalaiset ovat rakentaneet jonnekin Kiinaan kopion kylästä kiinalaisen järven rannalle. Olisi hauskaa käydä joskus sekin katsastamassa ja tutkiskella kuinka hyvin huonosti alkuperäisen Hallstattin tunnelma on saatu vangittua toiselle puolelle maapalloa.

Hallstattia järveltä päin katseltuna.

Haltioituneita turisteja riittää joka paikkaan.

Yksi turistityttö skypetti järven rannalla. "Kattokaa mis mä oon!!"

Teemaan sopivia lamppujakin löytyi.

Jos matkalaukkujaan raahaavia korealaisturisteja ei lasketa, kaduilla ei näkynyt ketään.

Carolinekin diggaili!

Iltapäivän aurinko osui vastarannan vuoriin ja näytti siistiltä.

Mentiin Hallstattiin Salzburgista junalla. Menomatkalla ostin meille automaatista lipun, joka junassa paljastuikin bussilipuksi, mutta onneksi konduktööriä lähinnä nauratti mun moka. Se olikin melkoisen mystinen moka. Miksi ihmeessä juna-aseman automaatista tulostuu bussilippu, vaikken missään vaiheessa valinnut kulkuneuvoksi bussia, eikä lipussakaan lukenut muuta kuin määränpää? Joka tapauksessa, ensin matkattiin noin tunti Attnang-Puchheimiin, jossa odotettiin vartin verran seuraavaa junaa, jolla päästiin Hallstattiin asti. Bussilippusekoilun ansiosta menomatka maksoi noin 13 euroa per henkilö, mutta takaisin tullessa Caroline joutui maksamaan normaalin hinnan eli 26e ja mä selvisin Vorteilscardin ansiosta puolella hinnalla. Junalla matkustaminen on välillä yllättävän kallista, etenkin jos ei omista minkään sortin alennuskortteja tai muita hienouksia.

Oli mukavaa päästä päiväksi Salzburgista pois, ja sitten illalla taas tuntui hyvältä palata takaisin.

Fotogeeninen järvi, osa 1.

Fotogeeninen järvi, osa 2.

Fotogeeninen järvi, osa 3.

Caroline sulautui maisemaan aika hyvin...

Pyydettiin yhtä korealaismiekkosta ottamaan meistä yhteiskuva. Sillä oli niin valtava kamera että pääteltiin sen osaavan asiansa. Saman sunnuntaipäivän iltana kun oltiin jo takaisin Salzburgissa ja illanvietossa Augustinerbräussa, sama korealaismies tuli kysymään, saako ottaa meidän pöydästä yhden tuolin, muttei tainnut tunnistaa meitä. Sitten maanantaina kun olin hostellilla iltabaarivuorossa, sama tyyppi oli siellä majoittumassa! Pieni on tämä maa ja eritoten Salzburg. Kysyin, että olitko sattumoisin eilen Hallstattissa ja Augustinerbräussa, ja heppu hihitti vähän hämmentyneenä että joo ja hipsi ulos baarista. Noin kymmenen minuutin kuluttua se tuli takaisin kolmen kaverinsa kanssa (selvästi näyttämään että hei, tää on se tyyppi joka tunnisti mut!), kysyi että "Where are you from?" ja kun vastasin että "From Finland", sain vastaukseksi kaanonina "Oooooooh" ja sitten korealaiset poistuivat baarista sanomatta mitään.

Turistit... :'D

Pitkä viikonloppu Salzburgissa

Tapasin Carolinen ensimmäisen kerran vuonna 2005 kielikurssilla Lontoossa, eli 15-vuotiaana. Muistan ihastelleeni tuolloin miten käsittämättömän cooleja kaikki tanskalaiset olivat Fjällräven-reppuineen ja resuisine Converseineen, ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että tanskalaiset ovat maailman tyylikkäin kansa. Kolmen viikon kielikurssin aikana hengailtiin Carolinen kanssa jonkun verran yhdessä, ja mieleen on jäänyt erityisesti viimeinen yö, jolloin kiivettiin porukalla opiskelija-asuntolan katolle ja katseltiin pinkkiä auringonnousua Lontoon kattojen yllä. Aikamoista nuoruuden huumaa, ja aika on kullannut mun Lontoo-muistot niin hienoiksi, että väittäisin sen olleen yksi mun elämän mullistavimpia kokemuksia. Niin monen uuden ihmisen tapaaminen, suurkaupungissa hengailu, englannin puhuminen ja sen opiskelu tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen aikamoiselta käännekohdalta mun teini-iässä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran, miten paljon enemmän maailma onkaan kuin vaan Helsinki, ja mun niin sanottu maailmannälkä heräsi. Vaikka kuinka yrittäisin syödä ja tulla maailmasta täyteen niin se on nälkä joka aina vaan vaatii lisää maailmaruokaa.

Kielikurssin jälkeen kirjoiteltiin Carolinen kanssa pienen kirjan mittaisia kirjeitä, läheteltiin postikortteja, CD-levyjä, karkkeja ja kaikkea mahdollista kirjekuoreen mahtuvaa. Mun ensimmäinen ulkomaalaisen tyypin kanssa solmittu ystävyys! Kahdesti oon ollut Kööpenhaminassa vierailulla ja kahdesti Caroline taasen Helsingissä, mutta viimeksi nähtiin vuonna 2008. Enpä olisi silloin arvannut, että vuonna 2014 asun Itävallassa ja että Caroline tulisi tännekin kyläilemään. Facebookin avulla yhteydenpito on sen verran vaivatonta, että vaikkei enää kirjeitä kirjoitellakaan, niin silti meillä on aina jonkinlainen käry siitä, mitä toistemme elämiin kuuluu. Kuukausi sitten juteltiin taas Facebookissa pitkästä aikaa, ja Caroline osti melko spontaanisti lennot Muncheniin tullakseen tänne vierailulle. Mun hiljaiseen tammikuuhun vierailu sopi paremmin kuin hyvin, ja oli samalla aika hullu ja mahtava ajatus, että nähdään yli viiden vuoden tauon jälkeen.

Ihmiset on mun maailman ehdottomasti suurin rikkaus, ja välillä tulee hetkiä jolloin tajuaa että ohhoh, onpas tässä elämän varrella tarttunut matkaan siistejä tyyppejä. Osa on sellaisia, että ne vaan aina välillä tupsahtaa jostain, jotkut taas on osa jokapäiväistä eloa. Yhtä kaikki, hyvät ihmiset on se juttu, joka tästä elämästä tekee välillä niin hyvää.

Untersbergin lintujengi.

Aurinko paistoi jossain pilven takana, kuten se aina paistaa.

Amerikkalaisturistit syöttivät lintuja ja ottivat kuvia.

Caroline oli siis täällä torstai-illasta maanantai-iltapäivään. Joka päivä oli täynnä menoja; välillä tuntui siltä, kuin olisin suunnitellut matkalle minuuttiaikataulun valmiiksi, joka hetki kun oli jotain tekemistä. Ostettiin 24 tunnin Salzburg-turistikortit, joilla päästiin vaivattomasti Untersbergille ja modernin taiteen museoon. Salzburgin modernin taiteen museo on kyllä yksi turhimmista asioista ikinä. Niin hieno sijainti, ja valmiudet vaikka mihin, mutta niinä kahtena kertana kun olen siellä käynyt, oon ollut aivan ihmeissäni millaista tilan ja rahan haaskausta koko paikka on. Koska Salzburg-kortilla sinne pääsee maksutta, oli se käymisen arvoinen - vain todetakseni ettei sinne tarvitse mennä enää koskaan uudestaan. Aurinkoisena päivänä vuoren päällä olevan museon kahvila on tosin hieno paikka kahvittelulle, mutta muuten jätän koko paikan tästä lähtien väliin. Moderni taide - ei ollenkaan mun juttu.

Pitkän viikonlopun aikana juotiin lukematon määrä cappuccinoja, syötiin ihanan ylimakeita kakkupaloja ja juotiin itävallan tarjoamia olusia. Hedonismia Salzburg-tyyliin. Söin mun elämän parhaan schnitzelin (täydellisen rapea!!), perjantaina kävin pitkiä keskusteluja pelkällä saksan kielellä, käytiin sunnuntaina päiväretkellä satumaisessa Hallstattissa, aurinko paistoi taas joka päivä huonoista ennusteista huolimatta, ja puhuttiin niin paljon kaikesta etten usko koskaan olleeni mukana niin pitkissä yhtäjaksoisissa keskusteluissa. Carolinen kanssa oli niin luontevaa ja vaivatonta olla, jopa viiden vuoden tauon jälkeen. Lauantaina mentiin ulos mun koripallokavereiden kanssa, ja se oli yksi mun parhaimpia iltoja Salzburgissa; Carolinekin sanoi seuraavana päivänä, että sellaiset illat on mahtavia, kun toivoo vaan, ettei se koskaan loppuisi. Pilkku kuitenkin tuli puoli neljältä, ja mentiin kotiin keräämään voimia Hallstatt-retkeä varten.

Lauantai-iltapäivän "Kaffee und Kuchen" Jamilan kanssa.

Sunnuntaina käytiin Augustinerbräussa. Tosi kiva paikka, miksiköhän en käy täällä useammin?

Augustinerbräussa voi ostaa kojuista tapas-henkisiä naposteltavia.
Juustotäytteiset paprikat oli aivan taivaallisia! Ja katkarapumajoneesi! NAM!!

The lovely Caroline!

Matthias ja Jamila iloisina kuten aina :)

Tavallaan rankka mutta silti voimia antava viikonloppu siis takana, tänään onkin taas jo perjantai. Salzburg-elo on tällä hetkellä todella erilaista kuin viime lukukautena. Suurin ero on siinä, että normaalisti asun kolmen todella tutun ihmisen kanssa, ja kaikki jatkuvasti tiedetään toisistamme, missä kukin on, kenen kanssa, monelta tulee kotiin, tai mitä kukakin syö illalliseksi. Nyt uusien ja tuntemattomien kämppisten kanssa mulla on jotenkin paljon itsenäisempi olo, kiva kokea tällaistakin elämää hetki, sitten maaliskuun alussa saan taas palata samaan tuttuuden tunteeseen.

Päivät kuluu saksaa opiskellen, töitä tehden, koripalloa pelaillen, ja eilen sain vihdoin aloitettua päättötyön tekemisen. Rauhaisaa eloa siis, ja sellaisenaan juurikin hyvää.

Vika yhteinen kakkukahvihetki - ainakin toistaiseksi :---)