Pitkä viikonloppu Salzburgissa

Tapasin Carolinen ensimmäisen kerran vuonna 2005 kielikurssilla Lontoossa, eli 15-vuotiaana. Muistan ihastelleeni tuolloin miten käsittämättömän cooleja kaikki tanskalaiset olivat Fjällräven-reppuineen ja resuisine Converseineen, ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että tanskalaiset ovat maailman tyylikkäin kansa. Kolmen viikon kielikurssin aikana hengailtiin Carolinen kanssa jonkun verran yhdessä, ja mieleen on jäänyt erityisesti viimeinen yö, jolloin kiivettiin porukalla opiskelija-asuntolan katolle ja katseltiin pinkkiä auringonnousua Lontoon kattojen yllä. Aikamoista nuoruuden huumaa, ja aika on kullannut mun Lontoo-muistot niin hienoiksi, että väittäisin sen olleen yksi mun elämän mullistavimpia kokemuksia. Niin monen uuden ihmisen tapaaminen, suurkaupungissa hengailu, englannin puhuminen ja sen opiskelu tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen aikamoiselta käännekohdalta mun teini-iässä. Silloin kai tajusin ensimmäisen kerran, miten paljon enemmän maailma onkaan kuin vaan Helsinki, ja mun niin sanottu maailmannälkä heräsi. Vaikka kuinka yrittäisin syödä ja tulla maailmasta täyteen niin se on nälkä joka aina vaan vaatii lisää maailmaruokaa.

Kielikurssin jälkeen kirjoiteltiin Carolinen kanssa pienen kirjan mittaisia kirjeitä, läheteltiin postikortteja, CD-levyjä, karkkeja ja kaikkea mahdollista kirjekuoreen mahtuvaa. Mun ensimmäinen ulkomaalaisen tyypin kanssa solmittu ystävyys! Kahdesti oon ollut Kööpenhaminassa vierailulla ja kahdesti Caroline taasen Helsingissä, mutta viimeksi nähtiin vuonna 2008. Enpä olisi silloin arvannut, että vuonna 2014 asun Itävallassa ja että Caroline tulisi tännekin kyläilemään. Facebookin avulla yhteydenpito on sen verran vaivatonta, että vaikkei enää kirjeitä kirjoitellakaan, niin silti meillä on aina jonkinlainen käry siitä, mitä toistemme elämiin kuuluu. Kuukausi sitten juteltiin taas Facebookissa pitkästä aikaa, ja Caroline osti melko spontaanisti lennot Muncheniin tullakseen tänne vierailulle. Mun hiljaiseen tammikuuhun vierailu sopi paremmin kuin hyvin, ja oli samalla aika hullu ja mahtava ajatus, että nähdään yli viiden vuoden tauon jälkeen.

Ihmiset on mun maailman ehdottomasti suurin rikkaus, ja välillä tulee hetkiä jolloin tajuaa että ohhoh, onpas tässä elämän varrella tarttunut matkaan siistejä tyyppejä. Osa on sellaisia, että ne vaan aina välillä tupsahtaa jostain, jotkut taas on osa jokapäiväistä eloa. Yhtä kaikki, hyvät ihmiset on se juttu, joka tästä elämästä tekee välillä niin hyvää.

Untersbergin lintujengi.

Aurinko paistoi jossain pilven takana, kuten se aina paistaa.

Amerikkalaisturistit syöttivät lintuja ja ottivat kuvia.

Caroline oli siis täällä torstai-illasta maanantai-iltapäivään. Joka päivä oli täynnä menoja; välillä tuntui siltä, kuin olisin suunnitellut matkalle minuuttiaikataulun valmiiksi, joka hetki kun oli jotain tekemistä. Ostettiin 24 tunnin Salzburg-turistikortit, joilla päästiin vaivattomasti Untersbergille ja modernin taiteen museoon. Salzburgin modernin taiteen museo on kyllä yksi turhimmista asioista ikinä. Niin hieno sijainti, ja valmiudet vaikka mihin, mutta niinä kahtena kertana kun olen siellä käynyt, oon ollut aivan ihmeissäni millaista tilan ja rahan haaskausta koko paikka on. Koska Salzburg-kortilla sinne pääsee maksutta, oli se käymisen arvoinen - vain todetakseni ettei sinne tarvitse mennä enää koskaan uudestaan. Aurinkoisena päivänä vuoren päällä olevan museon kahvila on tosin hieno paikka kahvittelulle, mutta muuten jätän koko paikan tästä lähtien väliin. Moderni taide - ei ollenkaan mun juttu.

Pitkän viikonlopun aikana juotiin lukematon määrä cappuccinoja, syötiin ihanan ylimakeita kakkupaloja ja juotiin itävallan tarjoamia olusia. Hedonismia Salzburg-tyyliin. Söin mun elämän parhaan schnitzelin (täydellisen rapea!!), perjantaina kävin pitkiä keskusteluja pelkällä saksan kielellä, käytiin sunnuntaina päiväretkellä satumaisessa Hallstattissa, aurinko paistoi taas joka päivä huonoista ennusteista huolimatta, ja puhuttiin niin paljon kaikesta etten usko koskaan olleeni mukana niin pitkissä yhtäjaksoisissa keskusteluissa. Carolinen kanssa oli niin luontevaa ja vaivatonta olla, jopa viiden vuoden tauon jälkeen. Lauantaina mentiin ulos mun koripallokavereiden kanssa, ja se oli yksi mun parhaimpia iltoja Salzburgissa; Carolinekin sanoi seuraavana päivänä, että sellaiset illat on mahtavia, kun toivoo vaan, ettei se koskaan loppuisi. Pilkku kuitenkin tuli puoli neljältä, ja mentiin kotiin keräämään voimia Hallstatt-retkeä varten.

Lauantai-iltapäivän "Kaffee und Kuchen" Jamilan kanssa.

Sunnuntaina käytiin Augustinerbräussa. Tosi kiva paikka, miksiköhän en käy täällä useammin?

Augustinerbräussa voi ostaa kojuista tapas-henkisiä naposteltavia.
Juustotäytteiset paprikat oli aivan taivaallisia! Ja katkarapumajoneesi! NAM!!

The lovely Caroline!

Matthias ja Jamila iloisina kuten aina :)

Tavallaan rankka mutta silti voimia antava viikonloppu siis takana, tänään onkin taas jo perjantai. Salzburg-elo on tällä hetkellä todella erilaista kuin viime lukukautena. Suurin ero on siinä, että normaalisti asun kolmen todella tutun ihmisen kanssa, ja kaikki jatkuvasti tiedetään toisistamme, missä kukin on, kenen kanssa, monelta tulee kotiin, tai mitä kukakin syö illalliseksi. Nyt uusien ja tuntemattomien kämppisten kanssa mulla on jotenkin paljon itsenäisempi olo, kiva kokea tällaistakin elämää hetki, sitten maaliskuun alussa saan taas palata samaan tuttuuden tunteeseen.

Päivät kuluu saksaa opiskellen, töitä tehden, koripalloa pelaillen, ja eilen sain vihdoin aloitettua päättötyön tekemisen. Rauhaisaa eloa siis, ja sellaisenaan juurikin hyvää.

Vika yhteinen kakkukahvihetki - ainakin toistaiseksi :---)