Vuoriaktiviteetteja

Siellä en ole minä. Mutta Jussi on.

Kolmeen viime päivään on mahtunut kahden eri suomikamun pikavisiitit. Jussi kävi täällä ruhtinaalliset 18 tuntia, ja perjantai-iltana Pauliina tuli Munchenistä vierailulle. Parempi se kai on vähän Salzburgia ihmisen elämässä kuin ei ollenkaan?

Koska Jussin vierailu oli niin lyhyt mutta matka pitkä, oli Jussin pakko tehdä jotain tosi repäsevää, ettei 14h maramatkaa Berliinistä junalla olisi taitettu ihan turhanpäiten. Oon usein ihaillut Gaisbergin huipulta alas leijailevia riippuliitäjiä, ja ehdotin Jussille sitten sitä jonkun ammattilaisen kanssa tandemina, jos se sattuisi olemaan tarpeeksi reteetä. Löysin googlettelemalla Flytandem.at -nettisivun, soitin sinne ja varasin samalle illalle Jussille liitelyn Salzburgin yllä, jesjes.

Tavattiin Flytandemin Wolfgang Aigenissa, jossa se pakkasi kamat autoon, ja kysyi jos mä haluaisin ajaa sen auton vuorenhuipulta alas, koska muuten hypyn jälkeen hänen pitäisi kävellä takaisin huipulle hakemaan autonsa. Mun ensireaktio oli että haloo, en oo koskaan ajanut Itävallassa, saati sitten vuorelle tai vuorelta alas, ja pariin vuoteen en ole edes ajanut manuaalivaihteisella autolla ollenkaan. Wolfgang suhtautui koko asiaan ihmeellisen rennosti (itävaltalaiselle aika epätyypilliseen tapaan) ja hetken empimisen jälkeen hyppäsin tuntemattoman tyypin auton rattiin, Jussi jännitti hyppyään takapenkillä ja Wolfgang kuumotteli autonsa kohtaloa pelkääjänpaikalla, neuvoen mulle samalla kytkimen käyttöä :'D Alku oli hasardi ja stögäilin jatkuvasti, mutta pikkuhiljaa ajaminen alkoi sujua edes jotenkuten. Puolivälissä matkaa vuorelle vaihdettiin kuskia, koska mun varovaisella ajotyylillä matka ylös olisi kestänyt varmaan joulukuuhun asti. Sain jostain syystä ihan mielettömät kiksit siitä, että nyt oon ajanut Itävallassa autoa! Yksi elämän missio saatettu loppuun.

Jussia vähän jännitti.

Sietääkin rukoilla.

Riippuliidon lähtö näytti aika ihmeelliseltä. Seistiin jyrkän mäen reunalla, Wolfgang kiinnitti Jussin turvasysteemeihin itsensä ja suuren varjon, ja käski Jussin lähteä juoksemaan rinnettä alas, kun itse samalla heilutteli varjon naruja niin, että tuuli nappasi varjoon kiinni. Parissa sekunnissa tyypit leijailivat ilmassa ja hetkessä katosivat puiden taakse näkymättömiin. Ajoin sitten yksinäni autolla Gaisbergiltä alas ja tapasin riippuliitäjäkaksikon niiden laskeutumispaikan vieressä. Ihan mielenkiintoinen torstai. Siitä jatkettiin vielä kolmistaan Die Weisseen syömään ja juomaan pari vehnäolutta, jonka jälkeen näytin Jussille Alchemisten eli belgialaisen olutbaarin, jossa myydään Deliriumia (mun lempiolut maailmassa). Aamulla klo 04 sitten herätys jotta Jussi ehti taksiin ja lentokentälle.

Tätä rinnettä Jussin piti lähteä juoksemaan alas.

Lähtö.

Melkein ilmassa...

...ja ilmassa. :D

Pauliinan kanssa mentiin vuorelle helpoimman kautta - eli otettiin cable car Untersbergin huipulle. Ensin bussilla numero 25 päättärille, joka on tasan siinä mistä cable car lähtee huipulle. Meillä oli alennuslipukkeet, joten menopaluu maksoi 6 euroa per naama, normaalisti se kun on 21 erkkindaalia, eli aikas paljon. Mutta maisemat on mielettömät, ainakin heti kun vuorenhuippua ympäröinyt pilvi lähtee pois. Ehkä ensimmäinen puoli tuntia odotettiin vain näkymän selkiytymistä, alas Salzburgiin paistoi aurinko, mutta yksi sinnikäs pilvi oli valloittanut vuorenhuipun ja jäänyt siihen hengailemaan, varmaan vaan kiusallaan, ettei me vain nähtäisi mitään. Ylhäällä oli vaan +14 astetta ja jonkun verran lumikasoja jäljellä, istuttiin penkillä ja mä söin Lakrisaleja. Tuijoteltiin maisemia reilu tunti, seurattiin Salzburgin lentokentältä lähteviä koneita (tunnin aikana niitä oli ehkä 2? Aikamoinen lentoliikennetrafiikki) ja naureskeltiin hassuille aasialaisille turisteille. Tunnelma oli tosi epätodellinen siellä pilven keskellä ollessa, koko paikka tuntui unelta tai muuten vaan ihan sekaiselta. Pilven sitten vihdoin haihduttua oli taas mahdollista hahmottaa etäisyyksiä ja paikkoja. Vuorten huipulla on hieno olo, maalliset murheet jäävät jonnekin vuorenrinteelle, kaikki elämän jutut tuntuu kaukaiselta, ja vähän tajuaa taas miten pieni sitä onkaan. Vuoret vaan rulaa.

Pilven keskellä.

15.06. ja vielä lunta!

Pave ja Salzburgero.

Tuli myös testattua Fingerlosin aamupala, joka oli tosi hyvä. Perjantaina tanssittiin Republicissa 80's & 90's -bileissä Spaissareiden tahtiin. Ja mä päätin tehdä kesän aikana "To Do" -listan mun viimeiselle kouluvuodelle Salzburgissa, etten vaan ensi keväänä tajuaisi että hemmetti, enhän mä saanutkaan tästä paikasta tarpeekseni!

Nyt kun 3kk Suomessa lähestyy, alan herkistymään ja kaipaan Salzburgia jo nyt. Oon läppä ihminen.

Pikaberliini

Viikko sitten Salzburgiin palatessa ehdin kivasti viettää pari tuntia aikaa Berliinissä. Vasta Emman käydessä täällä mulle selvisi että Tegelin kentältä ehtii Berliinin keskustaan ihan hyvin - varsinkin kun välillä odottelen mun jatkolentoa kuusi tuntia tai enemmänkin. Bussilla Alexanderplatzille menee reilu puoli tuntia, ja parissa tunnissa ehtii hyvin kävellä vaikka minne tai käydä vaikka missä kaupoissa tai syömässä. Ostin Club Maten (tietysti), makoilin nurtsilla ja tsekkailin ohikulkijoita, sain jopa opiskeltua muutamat powerpointit torstaina olleeseen kokeeseen. Berliininmunkissa oli ihanan laiska aurinkoinen kesäpäivän tunnelma, jengiä oli kaduilla ja puistoissa hurjan paljon, ja tuntui että kellään ei ollut muuta tekemistä kuin auringosta nauttiminen. Tai no, yksi ukkeli soitti säkkipilliä. Se on niin ihme instrumentti. Nauttiiko joku sen kuuntelemisesta oikeasti? Oisin voinut heittää pari euroa jos se olisi suostunut lopettamaan...

Berliini on niin jees. Maaliskuussa kun oltiin siellä luokkaretkellä ITB-turismimessuilla kaupunki ei ollut ihan niin edukseen, muistan vaan viiman ja lumisateen ja sen urpon mitfahrgelegenheit-tyypin joka ei ilmestynyt hakemaan mua pakkasesta sunnuntaiaamuna. Fiilis oli tällä kertaa aivan erilainen. Olisi tehnyt mieli istahtaa alas jokaiseen kahvilaan mutustamaan kakkua, ottaa U-bahn jonnekin Berliinin laitamille tai röhnöttää joenvarrella aurinkotuolissa juomassa kylmää saksalaista olutta auringonlaskuun asti. Oon kuitenkin sen verran neuroottinen lennolle ehtimisen suhteen, että reilu kaksi tuntia ennen lennon lähtöaikaa otin TXL-bussin takaisin kentälle. Siellä sain sitten odotella kylmällä ja kolkolla Tegelin kentällä - vaikka olisin ihan hyvin ehtinyt hengailla kaupungilla vähän pidempäänkin.

Berliinissä on sitä jotain. Joskus olisi siistiä viipyä vähän pidempäänkin ja tutustua kaupunkiin niin kunnolla että esimerkiksi osaisin erottaa kaupunginosat toisistaan :'D

Turisteja oli älyttömät määrät, myös suomalaisia ja suomenkieltä tuli bongattua aika paljon.

Tykkään AirBerlinistä. Halpalentoyhtiö mutta silti niin hyvä.

"Du bist verrückt mein Kind, du musst nach Berlin."

Auringonlaskut lentokoneen ikkunasta on ihan näyttäviä välillä.

Olin jo muutaman kuukauden lupaillut mun kämppiksille tuovani vielä jonain päivänä poroa niille maisteltavaksi. Viime viikolla valmistin mun elämäni ensimmäisen poronkäristyksen, lohta & Jälkiuunileipää, perunamuusia ja mustikkapiirakkaa. Sairaan hyvää, naminam. Vähän naurattaa Suomen ruokakulttuuri joka on aika mausteeton ja perustuu vaan muutamiin raaka-aineisiin (vertaa esim. italialainen tai ranskalainen keittiö), mutta mitäs sitä kikkailemaan kun kaikki on hyvää näinkin. Poro sai erityispropsit.

Sinne meni se Petteri Punakuono :(

Kotona taas

Mr. Leg chilling on a rowing boat in Finland

No moro. Ihan ihmeellisiä kirjoitusvaikeuksia, yleensä on niin helppoa naputella tänne kaikenlaista soopaa mitä päähän vaan tupsahtaa, mutta oon yrittänyt aloittaa tän postauksen jo moneen kertaan enkä ole oikein mitään saanut aikaan. Onkohan mulla liikaa vai liian vähän asiaa?

Olin siis Suomessa - taas. Ja oli ihan mahtavaa, taas. Salzburgissa satoi mun poissa ollessani kuusi vuorokautta yötäpäivää putkeen ja Salzach tulvi pyöräteille ja asuntojen kellareihin, junavuoroja peruttiin ja oli kuulemma muutenkin maailmanlopun tuntua. Saksan puolella ja Tshekissä vahingot on olleet pahempia, oikeastaan Salzburg selvisi tosi vähällä ja nyt ollaan palauduttu jo normaaliin päiväjärjestykseen. Mun ajoitus oli siis täydellinen, sain Suomessa nautiskella helteistä ja biitseistä ja palattuani Itävaltaan kaikki ihmettelivät että miten Suomessa voi muuttua noin ruskeaksi.

My wonderful siblings.

The food is the most important part of a party.

Suurin syy kotona käymiselle olivat mun pikkuveljen ylioppilasjuhlat. Vaikka kyseinen päättäjäisviikonloppu ei ole lukion jälkeen ollutkaan mulle erityisen merkityksellinen, on siinä vaan tunnelmaa kun aurinko kuumentaa Helsingin katuja, kesä vihdoin alkaa, koulut loppuu ja Facebookin newsfeed alkaa täyttyä lomaan liittyvistä statuksista. Päivät Suomessa vilahti ohi Aten juhlia valmistellessa ja ympäri Helsinkiä hengaillessa. Niin paljon tehtävää, niin monta paikkaa joissa on pakko päästä käymään, ja niin monta ihmistä joiden kanssa haluaisi viettää aikaa, mutta tuntuu että kotona käydessä päivät ei ikinä riitä oikein mihinkään. Jos en olisi palaamassa niin pian takaisin koko kesäksi, olisi harmittanut ihan vietävästi palata Salzburgiin, Suomi oli niin edustavana koko mun siellä oloni ajan.

Ja siitä päästäänkin aihepiiriin jota oon miettinyt tänä keväänä aika paljon, nimittäin koti-ikävään, Suomeen ja vihreään ruohoon aidan toisella puolella.

Elämän yksi ongelma on se, että ihminen ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Toinen ongelma on se, että ihmiset usein tahtovat asioita joita niillä ei ole, eli suomeksi sanottuna ruoho usein näyttää paljon vehreämmältä aidan toisella puolella, ja sitten ärsyttää että se aita on siinä välissä ja että on itse sen aidan väärällä puolella. Kaksi vuotta sitten kun hain Salzburgiin kouluun, mun pääajatuksena oli se, että en halua jäädä Suomeen opiskelemaan, vaan nähdä ja kokea uutta ja tavata ihmisiä kaikkialta ja kokeilla miltä elämä tuntuu muualla, että onko se jotenkin parempaa tai jännempää tai täyttävämpää. Ja onhan viimeiset kaksi vuotta olleet aikamoista seikkailua, oon muuttunut aivan eri ihmiseksi kuin mitä vielä Suomesta muuttaessani olin, ja tuntuu että oon saanut tosi paljon ja tavannut merkityksellisiä ihmisiä jotka ovat muuttaneet mun suhtautumista oikeastaan kaikkeen.

Samalla kun oon ollut poissa, asiat kotona on alkaneet näyttää ihan erilaisilta kuin ennen. Ihmiset joiden läsnäolo oli itsestäänselvyys ovatkin nykyään harvinaista herkkua, ja Suomessa vieraillessa on väliaikaisuuden tuntu joka samalla tekee kaikesta vieläkin kivempaa, ja tällä hetkellä Suomi on mun mielikuvissa jokin ihmeellinen aurinkoinen onnela, jossa saa kaupasta Jälkiuunileipää, saan puhua mun äidinkieltä ja tunnen ihan erilaista kuuluvuutta kuin Itävallassa asuessa. Tietysti on suuri onni ja siunaus että on olemassa koti jonne kaivata. Mutta samalla ärsytän itse itseäni, kun en juokse jatkuvasti Itävallan pelloilla ottamassa sitä kuuluisaa "kaikkea" irti mun tänhetkisestä tilanteesta. Koska täälläkin on niin hyvä olla, mutta salakavalasti koti-ikävä on hiipinyt mun tajuntaan ja asettunut sinne asumaan oikein kunnolla. Lähtis jo pois sieltä :P Helppoahan asioita on kaivata, mutta sitten jos ne taas muuttuvat jokapäiväisiksi, tajuaisinko enää arvostaa niitä samalla tavalla? Jaajaa...

The sea water was already +21 degrees! This is not normal.

Inka swam to get our boat.

Jollas.

Loosister, a new bar in the city.

Last night in Helsinki :)

Pointtina tässä kaikessa taisi olla se, että on sairaan ihanaa viettää kesä Suomessa. Ja että pitäis vähän aktivoitua tähän elämään lisää ja löytää se seikkailudraivi jonka voimin ensimmäinen vuosi Salzburgissa vierähti. Elämme vain kerran, arvoisat ihmiset jotka tätä sattuvat lukemaan. Kannattaisi siis keskittyä hetkeen joka muuten saattaa vaan vilahtaa ohi eikä se koskaan enää palaa :D