Voisko kohta olla jo maaliskuu?

Joku kylä matkalla Müncheniin

Mulla oli jalot suunnitelmat tästä talvilomasta. Paiskisin töitä niin paljon kuin niitä mulle annettaisiin, säästäisin rahaa, saisin kasaan kokonaiset kahdeksan viikkoa työkokemusta koulua varten, ja palaisin helmikuun 27. päivä koulunpenkille rehvakkaana siitä, miten kovasti raadoin koko loman. Sanoisin kaikille, miten ihanaa on palata opiskelujen pariin, kun se nyt vaan on niin paljon kevyempää kuin kuusikymmentätuntinen työviikko.

Muuten suunnitelma olisikin oikein hyvä, mutta olenkin nyt sitten osa-aikaisen työsopimuksella. Toisin sanoen, mun tämän kuukauden tunnit oli täynnä jo viime viikon jälkeen. Hölmistyneenä sain kuulla, että työhaastattelussa spekuloitu kokoaikaisuus tammi-helmikuulle ei nyt onnistukaan, koska se annettiin jo joulukuussa yhdelle toiselle osa-aikaiselle. Eikä mulle oltu kerrottu mitään, torstaina vaan huomasin ettei mun nimeä lukenut ollenkaan seuraavan viikon työvuorolistassa. Ahaa.

Ei kai siinä sitten mitään. Yritin kinua lisätunteja, mutta se jäi vähän epäselväksi, että heruuko niitä, sillä nyt kaupungissa (toisin kuin laskettelukeskuksissa) on todellinen low season, hotelli ja sen ravintola ovat käytännössä tyhjillään. Voi siis olla, että menen seuraavan kerran töihin helmikuussa. Oikeastaan eihän tässä mitään vääryyttä koskaan tapahtunutkaan, koska hakiessani töitä, hain nimenomaan osa-aikaiseksi, ja työhaastattelussa lisätuntien saaminenkin oli lähinnä spekulointia. Ja olisinhan ottanut työn joka tapauksessa, koska käytännössä mitään muuta oli mahdotonta saada ilman saksankielen taitoa.

"Is that the big church?" "Well, it's big, and it's a church..."

Nyt mulla ois sitten käytettävissä kaikki maailman aika, mutten oikein tiedä mitä sillä tekisin. Lauantaina kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestin Münchenissa Pekka Haavistoa. Susin kanssa vietettiin päivä kävellen ympäriinsä, käytiin muun muassa kahdessa eri Starbucksissa, nam. Münchenin ilma tuntui jostain syystä ihan hyytävän kylmältä, ja tultiin siihen tulokseen, että yhden talvipäivän turistikohteeksi se on oikeastaan aika kehno kaupunki. Oli kuitenkin kivaa päästä hetkeksi keskelle ihmisvilinää, Salzburgissa kun ruuhka tarkoittaa sitä, että parinkymmenen japanilaisturistin poppoo on tukkinut Getreidegassen, tai että kohtaat sadesäällä kapealla kadulla toisenkin sateenvarjoa kannattelevan tyypin, ettekä mahdu ohittamaan toisianne ilman että sateenvarjot suhisevat kohdatessa yhteen.


Eilen oli sitten taas astetta mielenkiintoisempi sunnuntai: töiden pikkujoulut. Myöhäinen ajankohta johtui siitä, että joulun alla sesonki on niin kovassa vauhdissa, että olisi mahdotonta saada irrotettua koko henkilökunta illaksi juhlimaan. Ajattelin, että on jännää päästä kokemaan itävaltalaiset pikkujoulut, mutta illan aikana mulle selvisi, että meidän työpaikan henkilökunnasta kaksi on itävaltalaisia. Euroopan muut kansallisuudet on kyllä aika kattavasti edustettuna, löytyy unkarilaista, italialaista, ranskalaista, nippu saksalaisia... Ja meitsi.


Pikkujouluja vietettiin Salzburgin reunalla sijaitsevalla vuorella. Aluksi pelattiin ulkona curling-henkistä peliä, jossa olin niin hyvä, että monet kysyi multa, pelaavatko kaikki tätä Suomessa. Joopajoo. Meille oli varattu ihana alppimajamökkiravintola, joka oli rakennettu vanhaan hevostalliin. Seinät, lattia ja katto olivat tummaa vanhaa puuta, ja tilaa lämmittämässä oli ikivanhan näköinen kamiina ja pari lämpölamppua. Alkupalaksi oli tarjolla perinteistä itävaltalaista pannukakkukeittoa, mulle uusi tuttavuus, joka maistui tosi hyvältä. Ravintolan tunnelma oli mahtava, se oli jotenkin niin aito. Salzburgissa helposti törmää sellaisiin päälleliimattuihin "perinteisiin", mutta se ravintola oli vaan ihana. Ulkona värjöttelyn jälkeen kaikki ruoka ja Stiegl maistui taivaalliselta, ja sellaisessa ympäristössä juttelu työkavereiden kanssa oli paljon helpompaa kuin töissä kiireessä. Sain esimieheltä vuolaita kehuja, mikä lämmitti aika lailla sen jälkeen, kun sain tietää saavani vain osa-aikaisen tunnit, ja mun helpotukseksi paikalla oli toinenkin työntekijä, joka ei ymmärtänyt saksaa. Kuunneltiin suunnilleen vartin mittainen saksankielinen kiitospuhe viime vuodesta, ja loppuillasta musiikin virkaa toimitti saksankieliset ikivihreät, jotka oli luultavasti paikallisia versioita Kaija Koosta, Ressu Redfordista ja Dingosta. Uusia kulttuurikokemuksia, hähä.


Yöllä bussi nouti porukan vuorelta ja saatiin nukkua keskustassa hotellilla, eipä mulla siihen aikaan olisi enää bussia kotiin kulkenutkaan. Europa Kollegin opiskelijapatjaan verrattuna hotellin sänky oli taivaallinen, harvoin nukun niin sikeästi kuin viime yönä. Aamulla sitten hotellin aamupala naamariin ja kävelin keskustaan talvisessa auringonpaisteessa.

"I don't know what it is in English... Pancake soup?"

Huomaa kyllä että luppoaikaa löytyy kun tuli kirjotettua näin pitkä blogikirjotus. Kiinnostaako ketään lukea tällasia juttuja? :D