Siitä saakka kun palasin takaisin Aasiasta, mun on ollut tarkoitus kirjoittaa tänne ajatuksista, jotka kaukomailla heräsivät ja niistä jotka pulpahtivat esiin kotosalla, mutta joiden taustalla selvästi oli matkalla vietetty aika ja siellä avartuneet aivot. On mennyt noin kuukausi prosessoidessa tätä kaikkea mun pään sisällä, ja nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että ajatukset on jäsennelty edes jotenkin järkevästi jotta niitä voi yrittää kirjoittaa ylös. Kokeillaas sitten.
En ole koskaan ollut mitenkään erityisen tiedostavaa tai kyseenalaistavaa tyyppiä. Vaihtoehtoiset elämäntavat on toki pitkään kiinnostaneet, mutta oon ollut niin jumissa mun käsityksessä siitä, millaista elämän kuuluu olla ja miten sen kuuluu mennä, etten ole oikeastaan edes koskaan tullut ajatelleeksi, etta
kaiken voi tehdä tässä elämassä toisinkin. Ihan kaiken. Yksinkertaisena esimerkkinä se, miten Indonesiassa riisi syödään usein käsin, mutta kotioloissa mulle ei edes juolahtaisi mieleen heittää haarukkaa nurkkaan ja alkaa kauhoa riisiä sormilla suuhun. Silti molemmat ruokailutyylit ovat ihan yhtä lailla oikein. Mun tavat ja ajatukset on aina olleet urautuneet, enkä edes koskaan ennen tajunnut sitä, on vaan niin helppoa pysyä tutuissa rutiineissa ja olla näkemättä metsää puilta. Samalla tavalla kuin käyttäytymismallit on jähmettyneet mun mieleen, niin myös mun mieli on ollut hyvin jähmettynyt. Ehkä eniten nyt paluun jälkeen on häirinnyt huomata miten älyttömien juttujen palvontaan ihmiset ryhtyy. Hippihölötykseksi tää taitaa mennä, mutta menkööt: miten osa ihmisistä voi olla niin pinnallisia, piittaamattomia ja tyhjiä? Miten on mahdollista että elämän tärkein sisältö pyörii turhien, vain tyytymättömyyttä aiheuttavien suoritusten ympärillä, ulkonäössä, asioissa jotka itse kuvittelee olevan jollakin tapaa pakollisia vaikkei ne todellisuudessa olisikaan?
Yksi kulttuurishokin aihe Eurooppaan palatessa oli keinotekoisuus ja luonnon ja ihmisen erillisyys. Vaikka vietinkin Filippiineillä ja Indonesiassa yhteensä vain kaksi kuukautta (Hongkong nyt on suurimmaksi osaksi pilvenpiirtäjää ja asfalttiviidakkoa), se aika sai mun käsityksen maailmasta muuttumaan ihan valtavasti. Se vaan oli niin ihana tunne, kun vietti koko päivän merellä, eli lähellä luontoa bungaloweissa, söi kokonaisen kalan joka oli kalastettu merestä ravintolan vierestä, käveli paljain jaloin tai flipflopeissa koko ajan, eli symbioosielämää matkaseuran kanssa ja näki miten yhteisöllisesti jotkut ihmiset elävät sukunsa ja läheistensä kanssa. Niin erilaista kuin länsimaalainen, tarkkaan kellotettu suorituskeskeinen toimistoelämä vain voi olla. Ainahan matkailu avartaa, mutta kun seurana olivat vielä Inka ja Jenny joiden kanssa tuli pohdiskeltua tätä maailmaa ja kokemiamme juttuja päivittäin, tuntui siltä että uusia ajatuksia ja heräämisen hetkiä tuli ihan jatkuvasti. Se on niin totta, että kannattaa lähteä kauas nähdäkseen lähelle, vain ottamalla etäisyyttä voi asioita tarkastella uudesta näkökulmasta ja objektiivisesti, varsinkin silloin jos jutut ovat ehtineet juurtua jo tosi syvälle.
Sitten kun palasin takaisin tavalliseen elämään ja näin ympärilläni ihan erilaista meininkiä kuin mihin olin ehtinyt matkalla tottua, en oikein tiennyt mitä ajatella. Tavallaan mulle tuli järkytyksenä se, miten itsestäänselvänä olin aina pitänyt omaa ja muiden kaupungilla kulkevien ihmisten elämäntyyliä, ajatellut että näin sen kuuluu mennä koska näin se on jo niin pitkään mennyt. Nyt kuitenkin alkoi ihmeellinen kyseenalaistaminen ja samalla tuomitseminen: mietin itsekseni, että miten nämä ihmiset voivat oikeasti elää näin aivotonta ja nimenomaan sitä pinnallista elämää. Olin turhautunut ja mieli teki juosta ympäri Kamppia kuuluttamassa kaikille että
HALOO, herätkää, maailmassa on muutakin ja teidän pitäisi kaikkien oppia ymmärtämään että elämässä on syvyyksiä joihin kalliiden vaatteiden shoppailu, lapsellinen draamailu ja bailaus eivät yllä! Onneksi tää ei kuitenkaan mennyt ihan niin pitkälle :D
Kun tunteikkaasta alkushokista oli selvitty, alkoi myös mun oman uuden kriittisyyden kriittinen analysointi. Viime päivät oonkin sitten eniten pohtinut sitä, että miten muka voisin nyt alkaa määritellä, että minkälaista se oikeanlainen elämä sitten on? Muiden tuomitseminen on toki aina helppoa, mutta siinä piileekin se ongelma ja ratkaisu. Että oppisi olemaan tuomitsematta, ja sen sijaan osaisi ymmärtää myös niitä pinnallisia ihmisiä, jotka välttämättä eivät edes kaipaa ketään hippiheppua kertomaan niille, että jätä sun 5 000 euron arvoinen laukku kauppaan ja keskity mieluummin johonkin olennaiseen, kuten ystävyyssuhteisiin, rakkauteen, itsensä kehittämiseen ja arvostamiseen ja ymmärryksen kehittämiseen. Ööh. Alkaako jo mennä liian pitkälle? :D Niin kai tää menee, hah.
Nämä ajatukset eivät tietenkään tarkoita, että kaikkien pitäisi nyt tähän paikkaan antaa koko omaisuutensa hyväntekeväisyyteen, hengailla alasti ilman muotivirtausten vaikutteita ja muuttaa jonnekin palmusaarelle meditoimaan hippiyhteisöön, ehei. En oikeastaan edes tiedä että mitä tämä kaikki nyt tarkoittaa tai miten mun tulisi toimia että saisin pidettyä näitä ajatuksia yllä (positiivisessa mielessä ja inspiraationa) sen sijaan että antaisin ympärillä olevan yhteiskunnan upottaa niihin pinnallisuuksiin taas. Tärkeää on ainakin selventää itselle, että millä asioilla on oikeasti merkitystä, mitkä asiat on sellaisia jotka kokee vain taakkana tai uuvuttavana ja mitkä arvot itsellä ihan oikeasti on. Yksi juttu joka mua on ihan erityisesti alkanut kammottaa matkalta palatessa on muotiblogit, joiden funktio on mun mielestä aivan käsittämätön: jengi esittelee joka päivä uusia ostamiaan vaatteita, meikattuja naamojaan ja kalliita elämäntyylejään hienoissa kuvissa, joista välittyy fiilis, että juurikin tämä materia ja raha on tuoneet jonkinlaisen autuuden ja onnen, joka välittyy leveän valkaistun hymyn kautta blogin lukijalle. Ennen itsekin luin noita blogeja tosi mielenkiinnolla, mutta nyt vain ihmettelen, että miten ankea nykyaika onkaan, kun outo muovisuus ja ajatusten tyhjyys huokuu joka puolella.
Onnen määritelmä on hyvin joustava ja jokaiselle onni tulee erilaisessa paketissa, jokaisella ihmisellä on yksilölliset tarpeet ja eri asiat vaikuttavat eri tavoin. Siinä onkin se syy miksi mun pitäisi oppia ymmärrystä sen sijaan että alkaisin taivuttaa kaikkia ihmisiä näkemään vaan epäkohtia, jotka itse nyt oon ahkerasti saanut bongattua. Olisi kuitenkin kiva nähdä Suomessa (ja kaikkialla) vähän sydämellisempää, luonnollisempaa ja syvempää meininkiä, ettei kaikki olisi niin puuduttavan tunteetonta ja keinotekoista, että ihmiset alkaisivat jakaa enemmän oikeita ajatuksiaan ja tuntea oikeaa yhteenkuuluvuutta sen sijaan että pidettäisiin yllä kummallisia kulisseja tai että pään sisällä ei liikkuisi mitään ylevää. En halua vaan lillua elämän läpi, haluun mieluummin kokea sen koko hienoudessaan.
Seuraava askel näiden kaikkien kuohuttavien ajatusten ja tunteiden jälkeen onkin niiden toteuttaminen ja hyödyntäminen omassa elämassä. On vähän sellainen olo, että kun nyt vihdoinkin olen tajunnut tästä elämän mysteeristä pienoisen osan, tekee mieli vaan ymmärtää enemmän ja kehittää itseään sitten vähän paremmaksi ihmiseksi. :)
Kaikkea sitä päässä pyöriikin, silloin kun sen antaa pyöriä!
